(jota pidämme usein heikkoutena)
Walla Walla -yliopiston miesten asuntolan aulan keskellä on kivinen muistomerkki, johon on kaiverrettu Raamatun jae: ”Miten hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä!” (Ps. 133:1).
Adventistit vastustaisivat ankarasti seurakuntaa, joka ei viettäisi sapattia. Seurakunta, joka opettaisi väärää käsitystä kuolleiden tilasta, synnyttäisi metelin. Entä sitten seurakunta, jossa vallitsee erimielisyys? Sellaisesta tuskin kirjoitettaisiin hätkähdyttäviä otsikoita Adventist Review -lehden verkkosivuille. Jos ykseys Kristuksessa on yksi yhteisömme perusluonteisista opinkohdista, niin miksi me suhtaudumme niin välinpitämättömästi silloin, kun ykseys on vaarassa?
Afrikkalainen esimerkki
Vain harvat ihmiset matkustavat Afrikkaan käyttämättä samalla tilaisuutta hyväkseen nähdä uskomattomia villieläimiä, joita elää ainoastaan siinä osassa maailmaa. Minulla on ollut Keniassa asuessani mahdollisuus nähdä monia eläimiä aina kuninkaallisista leijonista köntystäviin sarvikuonoihin asti.
Kaksi afrikkalaista eläintä auttaa ymmärtämään tärkeän asian: seeprat ja strutsit. Nämä kaksi eläintä eivät kuulu Afrikan safarien supertähtien sarjaan. Ne ovat eläimiä, jotka matkailija poistaa täydeltä muistikortiltaan tehdäkseen tilaa uusille kuville elefanteista ja leijonista. Seeprat eivät ole juurikaan kiehtovampia kuin aasit, ja tieteellisesti on todistettu, että strutsit eivät ole pelottavia. Näiden kahden eläinlajin keskinäinen vuorovaikutus on kuitenkin huomionarvoinen seikka.
Seeproilla on heikko näkökyky, mutta ne korvaavat sen uskomattomalla hajuaistilla ja erityisen tarkalla kuulolla. Strutsien kuulo- ja hajuaisti puolestaan ovat rajoittuneita, mutta suurten silmiensä ansiosta ne kykenevät näkemään hyvin tarkasti. Nämä kaksi eläintä laiduntavat usein samoilla alueilla puolustaen toisiaan petoeläimiltä ja luottaen toiseen lajiin sen suhteen, mitä niiltä itseltä puuttuu.
Aivan kuten nämä eläimet toimivat yhdessä käyttäen toistensa vahvuuksia, samoin meidänkin pitäisi etsiä toisista ihmisistä vahvuuksia, jotka vahvistavat koko seurakuntaamme. Tapahtuuko sellaista?
Jos olisi olemassa ura, joka luodaan osoittelemalla virheitä toisissa, monet ihmiset ansaitsisivat muhkeita summia. (Jos luit tämän ja mieleesi tuli joku tuttavapiiriisi kuuluva ihminen, sinäkin saattaisit ansaita suuria summalla mainitulla uralla.) Kun ajattelemme seurakuntiamme, näemmekö esimerkiksi jonkun naishenkilön parhaana palveluprojektien organisaattorina vai näemmekö hänet joka kuukauden huonoimman ylistysryhmän johtajana? Rohkaistaanko teini-ikäistä tuomaan ystäviään seurakunnan tilaisuuksiin vai otetaanko hänet puhutteluun sen vuoksi, että ystävillä on tatuointeja ja korvakoruja? Kuin elokuvakriitikot ja taiteenkeräilijät, jotka etsivät alkuperäisteoksia, me olemme asiantuntijoita vikojen löytämisessä.
Mikä yhdistää meitä eniten
Paavali kuvaa Roomalaiskirjeessään sitä, minkälaista seurakunnan ykseyden tulisi olla. Apostolin rinnastus on vertaansa vailla: ”Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä.” (Room. 12:4, 5.)
Tarkastele kotiseurakuntasi uskovaisten piiriä. Me kaikki tiedämme, että jotkut seurakuntamme jäsenistä ovat lahjakkaita toimimaan jalkoina eli valmiit menemään minne tahansa Jumala pyytää. Toiset on selvästi valittu toimimaan silminä, koska heitä on siunattu kyvyllä nähdä ihmisten tarpeet. On myös jäseniä, jotka toimivat korvina ja pystyvät puremaan kieltään keskittyen yksinkertaisesti kuuntelemiseen. Joukossamme on myös käsiä, jotka kykenevät korjaamaan ja parantamaan. Tietysti meillä jokaisella on myös sellainen ystävä, joka ylpeästi vakuuttaa olevansa suu.
Kristus-keskeistä ykseyttä ei synny, jos seurakunnat vaalivat samoin ajattelevia ihmisiä, joilla on erityinen lahja. Nimenomaan moninaisuus on tekijä, joka tuo tervettä, yhtenäistävää kasvua. Meidät sitoo toisiimme usein juuri se asia, jonka me ajattelemme repivän meitä erilleen: eroavuudet.
Kysymys sinulle
Pidätkö sinä seurakuntaa yhtenäisenä? Kyllä vai ei? Monet adventistit, varsinkin minun sukupolveeni kuuluvat, saattavat sanoa ”ei”. Jopa minä itse olisin saattanut sanoa ei ennen tämän artikkelin kirjoittamiseen ryhtymistä. Kävin kuitenkin äskettäin keskustelun erään roomalaiskatolisen opiskelijan kanssa täällä Maxwell-akatemiassa, ja tuo keskustelu muutti näkemykseni.
Puhuttuamme katolisista käytännöistä, joita pidän mielenkiintoisina, olin utelias kuulemaan, mitä opiskelutoverini ajattelee adventismista. Koska hän käy adventistien oppilaitosta, hänen täytyy noudattaa meidän opetussuunnitelmaamme ja osallistua sapattijumalanpalveluksiin. Kysyin, onko adventismissa mitään sellaista, mitä hän ihailisi. Hänen vastauksensa yllätti minut: ”Te vaikutatte kaikki hyvin läheisiltä, aivan kuin perheeltä.”
Mainittu keskustelu toimi minulle silmien avaajana. Me voimme usein olla tietämättömiä jostakin meitä itseämme koskevasta asiasta, kunnes joku toinen huomauttaa siitä. Onko mahdollista, että me olemme seurakuntana yhtenäisempi kuin kuvittelemme? Jotkut ovat ottaneet seurakuntamme ykseyden hyökkäystensä kohteeksi muutamina viime vuosina. Eniten erimielisyyttä aiheuttavat aiheet synnyttävät kaikkein kiihkeintä vastustusta, mikä ilmaistaan vahvoin (jopa äärimmäisen jyrkin) kommentein.
Olen aina pitänyt tällaista piirrettä merkkinä seurakunnan heikkoudesta. Opiskelutoverini kanssa käymäni keskustelu sai minut kuitenkin pohtimaan asennettani uudelleen. Jos vain harvaa asiaa ravistellaan voimakkaammin kuin meidän ykseyttämme, ja Paholainen kohdistaa hyökkäyksensä alueille, joilla se kokee olevansa pahiten uhattuna, niin mitä tämä kertoo seurakuntamme ykseydestä? Onko mahdollista, että Paholainen hyökkää meidän ykseytemme kimppuun juuri sen vuoksi, että se saattaa olla meidän suurin vahvuutemme (lue Joh. 17:20–23)?
Tätä asiaa on vaikea kuvitella, koska meillä on taipumus keskittyä vääriin yksityiskohtiin. Kristillinen ykseys ei tarkoita samaa mieltä olemista toisten jäsenten kanssa tai samalla tavalla ajattelemista. Me voimme olla eri mieltä asioista, mutta siitä huolimatta välillämme vallitsee ykseys. Ykseyden perusajatus ei ole ykseys toinen toisemme kanssa, vaan ykseys Kristuksessa. Ellen White puhui tästä asiasta kirjoittaessaan opetuslapsista näin: ”Heillä tulisi olemaan omat koettelemuksensa, omat murheensa, omat erilaiset näkemyksensä. Mutta kun Kristus asuisi sydämessä, heillä ei olisi mitään erimielisyyksiä. Hänen rakkautensa johtaisi heidät rakastamaan toisiaan. Mestarin opetukset saisivat kaikki eroavuudet tasoittumaan ja toisivat opetuslapset yhteen, kunnes heillä olisi sama mielenlaatu ja samanlaiset harkintaperusteet. Kristus oli kaiken keskipiste, ja he voisivat lähestyä toisiaan vain siinä määrin kuin he lähestyivät keskusta.” (Alfa ja omega, osa 4, s. 251.)
Asiat, jotka aiheuttavat meille erimielisyyttä nyt, haihtuvat pian katsoessamme Kristukseen. Sellainen on todellista ykseyttä, joka voi olla meidän seurakuntamme suurin vahvuus.
Tämän kaltainen ykseys olisi todella hyvä ja miellyttävä asia.
– Adventist World / Jordan Stephan