Uusi testamentti tukee profetoimisen lahjan jatkuvuutta.
Profetoimisen lahja juontaa juurensa perusluonteisesta kommunikaation tarpeesta Jumalan ja langenneen ihmiskunnan välillä. Okkultismi ja väärät profeetat ovat toimineet koko ihmiskunnan historian ajan pettääkseen ja johtaakseen harhaan tietämättömiä ja varomattomia pois aidoista Jumalan viesteistä. Siksi profetoimisen lahjaa on kuvattu jo Raamatun alkupuolelta lähtien (4. Moos. 12:6; Aam. 3:7; Luuk. 1:70).
Raamatun kirjoituksissa käytetään kolmea hepreankielistä ja yhtä kreikankielistä sanaa viittamaan inhimilliseen välikappaleeseen tällaisessa kommunikaatiossa. Ro’ä (1. Sam. 9:9; Jes. 30:10) ja yleisempi chozä (2. Sam. 24:11; Aam. 7:12; 2. Kun. 17:13 jne.) viittaavat ”näkemiseen” ja käännetään usein sanalla ”näkijä”. Ajatus tuntuu olevan se, että Jumala avaa ”silmät” – profeetan ymmärryksen – niille tiedoille tai sanomille, jotka hän haluaa profeetan välityksellä antaa kansalleen. Termit korostavatkin sitä, että profeetta vastaanottaa viestin Jumalalta.
Uudemman ja yleisemmin käytetyn sanan nābī’ (1. Sam. 9:9) samoin kuin sen kreikankielisen vastineen profētēs merkitys on parhaiten nähtävissä seuraavissa esimerkeissä:
”Herra sanoi Moosekselle: ’Minä asetan sinut jumalaksi faraolle, ja veljestäsi Aaronista tulee sinun profeettasi [nābī’]. Sano sinä Aaronille, mitä minä käsken sinun sanoa, ja veljesi Aaron ilmoittakoon sen faraolle – –.’.” (2. Moos. 7:1, 2 kurs. lis.)
”Puhu sinä hänelle [Aaronille] ja pane sanat hänen suuhunsa, ja minä olen teidän kummankin kanssa, kun te puhutte, ja neuvon teille, mitä teidän tulee tehdä. Hän puhuu sinun puolestasi kansalle ja on sinun suunasi, ja sinä olet hänelle kuin Jumala.” (2. Moos. 4:15, 16, kurs lis.)
Näistä esimerkeistä, joissa Mooses oli Jumalan ja Aaron profeetan roolissa, käy ilmi, että profeettaa (nābī’) pidettiin jumalallisesti nimitettynä Jumalan puhemiehenä. Septuagintan, Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen, vastine sanalle nābī’ on tässä tapauksessa profētēs, joka esiintyy myös Uudessa testamentissa ja josta meidän profeetta-sanamme on johdettu.
Profētēs on yhdyssana, joka koostuu prepositiosta pro, joka ilmaisee ajatusta ”edessä” – tai ”puolesta” tässä tapauksessa – ja verbistä fēmi, ”puhua”. Näin ollen ”profeetta” on yleisessä merkityksessä henkilö, joka puhuu toisen ihmisen puolesta. Raamatun puitteissa aito profeetta on jumalallisen innoituksen saanut Jumalan puolestapuhuja, tulkitsija tai paljastaja. Mainitut neljä sanaa kuvailevat ainutlaatuista toimintaa: profeetta vastaanottaa viestejä Jumalalta ja välittää niiden tarkoituksen Jumalan kansalle.
Jumalan puolesta puhuminen voi saada sävyn Jumalan puolesta saarnaaminen. Raamatunkohdan 1. Kor. 12–14 asiayhteys osoittaa, että vaikka aktiivinen ”profetoiminen” voi joskus ilmetä tehokkaan saarnaamisen muodossa (1. Kor. 14:3), kysymys oli jumalalliseen ilmestykseen perustuvasta saarnaamisesta (1. Kor. 14:30) eikä pelkästään Pyhän Hengen voimassa tapahtuneesta Raamatun kirjoitusten selventämisestä, mikä voi tapahtua kenelle tahansa Jumalan puolesta puhuvalle pastorille.
Uusi testamentti erottaa toisistaan pelkkänä sananpalvelijana toimimisen ja profeettana toimimisen. Ensimmäinen on ”opettaja”, toinen ”profeetta” (Ef. 4:11; 1. Kor. 12:28). Barnabaksen ja Paavalin saarnaaminen pelastukseen liittyvistä aiheista kuulosti epäilemättä hyvin samanlaiselta. Edellinen puhui kuitenkin kirjoitetun Jumalan sanan arvovallalla, jälkimmäinen jumalallisen ilmestyksen vielä suuremmalla arvovallalla (Gal. 1:11, 12).
Henkilöt, jotka vastaanottivat ja välittivät suoria ja erityisiä ilmestyksiä Jumalalta, toimivat Uudessa testamentissa profeettoina (Luuk. 1:26–38; Ap. t. 11:27, 28; 13:1; 15:32; 21:9). Miten he toimivat?
Profetoimisen lahjan tehtävä Uudessa testamentissa
Hengellisten lahjojen luettelossa ”profetoimisen lahja” mainitaan toisena – apostolien (ensimmäinen) ja opettajien (kolmas) välissä. Katso 1. Kor. 12:28–30; Ef. 4:11. Lahja ei poistanut apostolien roolia, mutta sen toiminta vaikutti toisinaan apostoleihin samoin kuin koko seurakunnan jäsenistöön. Joillakin apostoleilla oli itsellään tämä lahja. Profetoimisen lahjan omaavien henkilöiden toiminnasta Uuden testamentin aikana voidaan tehdä seuraava yhteenveto:
1. Heidän tehtävänään oli silloin tällöin varoittaa tulevista vaikeuksista (Ap. t. 11:27–30; 20:23; 21:10–14). Ensimmäisessä tapauksessa (Ap. t. 11) varoitus tulevasta nälänhädästä sai aikaan Antiokian pakanakristittyjen ja Juudean juutalaiskristittyjen veljellisen yhteenliittymisen. Vastoin etnisiä tapoja ensin mainitut lähettivät innokkaasti avustusta juutalaisille veljilleen Kristuksessa.
2. Profetoimisen lahjan välityksellä käynnistettiin seurakunnan ulkomaille suuntautuva lähetystyö (Ap. t. 13:1, 2). Lahjalla oli osuutensa sen määrittämisessä, minne ensimmäiset lähetyssaarnaajat lähtivät (Ap. t. 16:6–10). Paavalin toisella lähetysmatkalla hänen kumppaninaan oli profeetta Silas (Ap. t. 16:40).
3. Opillisessa kriisitilanteessa profetoimisen lahja rohkaisi ja lujitti jäsenistöä oikeaan oppiin. Kriisi liittyi juutalaisen rituaalin ja pakanakristittyjen pelastuksen väliseen suhteeseen. Suuri seurakuntaneuvosto teki päätöksen sopusoinnussa Pyhän Hengen ohjeen kanssa (Ap. t. 15), vaikka kaikki eivät mielessään hyväksyneet päätöstä. Kiista oli puhjennut Antiokian seurakunnassa, jolle neuvoston päätöksestä kerrottiin kirjeitse. Juudas ja Silas toimivat jonkin aikaa tämän ryhmän parissa: ”Juudas ja Silas, jotka hekin olivat profeettoja, puhuivat veljille monin sanoin rohkaisten [parakaleō, vedota, kehottaa, suostutella, rohkaista] ja vahvistaen [episteridzō, lujittaa, vahvistaa] heitä.” (Ap. t. 15:32, kurs. lis.)
4. Profeetat vahvistivat, rohkaisivat ja lohduttivat seurakuntaa. ”Mutta se, joka profetoi, puhuu ihmisille: hän rakentaa [oikodomē, kuvaannollisesti ’rakentaa hengellistä elämää’], kehottaa [paraklesis, rohkaisu, kehotus] ja lohduttaa [paramythia, rohkaisu, lohtu, lohdutus].” (1. Kor. 14:3.)
5. Profeetat pyrkivät (muiden lahjojen ohella) yhdistämään seurakuntaa oikeassa uskossa ja suojelemaan sitä vääriltä opeilta. ”Hän antoi seurakunnalle – – Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon – – emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää.” (Ef. 4:11–15.)
6. Profeetat yhdessä apostolien kanssa avustivat seurakunnan perustamisessa. ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.” (Ef. 2:20; vrt. 3:5; 4:11.)
Profetoimisen lahjan jatkuvuus
Uudesta testamentista löytyy oppi armolahjoista (1. Kor. 12; Ef. 4). Näiden Pyhän Hengen seurakunnan yksittäisille jäsenille antamien lahjojen tarkoitus on varustaa ”kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:12). Jokainen on saanut oman armolahjansa, ja sitä tulee käyttää seurakunnan palvelemiseen eli seurakunnan maailmassa tekemän työn avustamiseen (katso 1. Piet. 4:10, 11; vrt. Room. 12:6, 7.)
Henki jakaa lahjoja jatkuvasti niin kuin hyväksi näkee, kunnes ”me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13). Siten lahjojen on tarkoitus toimia siihen asti, kunnes seurakunta saa työnsä valmiiksi ja ihmisten armonaika päättyy.
Raamatun kaanon ja hengelliset lahjat
Raamatun kirjoitukset ovat profetoimisen lahjan toiminnan tulosta. Raamattu itse osoittaa välillisesti pyhien kirjoitusten suljetun kaanonin. Jeesus viittaa (Matt. 23:35) epäsuorasti Vanhan testamentin osiin ja rajoihin: Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Toiseen aikakirjaan. Jälkimmäinen oli hepreankielisen Raamatun viimeinen kirja, koska kirjat olivat eri järjestyksessä kuin meidän Vanhassa testamentissamme: Mooseksen laki, profeetat ja kirjoitukset, joista ensimmäinen oli Psalmien kirja ja viimeisenä Toinen aikakirja (ks. Luuk. 24:27, 44). Kokonaisuus on sama kuin meidän Vanha testamenttimme.
Heprealaiskirje kuvailee ilmestyksen kehittymistä näin: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan – –.” (Hepr. 1:1–2, kurs. lis.) Mooseksesta lähtien Jumalan antamia ilmestyksiä on alettu tallettaa muistiin. Vuosisatojen kuluessa toiset profeetat tallettivat saamansa sanomat, kun Jumala katsoi sopivaksi lisätä kansansa ymmärrystä. Lopulta Jeesus Kristus on antanut ihmiskunnalle suurimman mahdollisen ilmestyksen Jumalasta (Joh. 1:18). Uusi testamentti on innoitettu apostolien todistus ja tulkinta Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen opetuksestaan. Jeesuksen elämä on ilmestys, jota kukaan ei voi toistaa; apostolien todistusta hänestä ei kukaan voi toistaa.
Koska Kristuksen maanpäällinen elämä ja apostolien tulkinta siitä muodostavat tärkeimmän ilmestyksen Jumalasta, minkäänlainen Uuden testamentin ajan jälkeinen profetoimisen lahjan toimiminen (yhtenä Pyhän Hengen lahjoista) ei voi vetää vertoja, syrjäyttää tai olla lisäys tuohon ainutkertaiseen todistukseen. Sen sijaan kaikki väitteet profetoimisen lahjan omaamisesta on koeteltava Raamatulla (1. Tess. 5:19–21; 1. Joh. 4:13; Matt. 7:15–20).
Raamatun kaanonin jälkeisen profetoimisen lahjan toiminta, silloin kun sellaista esiintyy, on samanlaista kuin apostolien aikana tapahtunut toiminta ja siihen sisältyy Pyhän Hengen arvovalta profeetan puhuessa seurakunnalle Hengen välityksellä. Toiminnasta voidaan tehdä seuraava yhteenveto:
Raamatun kaanonin jälkeisen profetoimisen lahjan ilmeneminen –
- Viittaa pyhiin kirjoituksiin uskon ja elämän lähtökohtana.
- Valaisee ja selventää Raamatusta jo löytyviä opetuksia.
- Soveltaa Raamatun periaatteita jokapäiväiseen elämään.
- Voi kannustaa seurakuntaa suorittamaan raamatullista tehtäväänsä.
- Voi avustaa seurakunnan perustamisessa.
- Voi nuhdella, varoittaa, opettaa, rohkaista, rakentaa ja yhdistää seurakuntaa Raamatun totuudessa.
- Voi varjella seurakuntaa väärältä opilta ja vahvistaa uskovia oikeassa opissa.
Profetoimisen lahjan lopunajallinen ilmeneminen
Joel 3:1–5. Eläessään ”aikojen lopulla” (Vanhan testamentin näkökulmasta; 1. Piet. 1:20; Hepr. 1:2) apostoli Pietari näki Joelin profetian toteutuvan helluntaina tapahtuneessa Pyhän Hengen vuodatuksessa, jolloin apostolit saivat kielilläpuhumisen lahjan (Ap. t. 2). Helluntai näyttää kuitenkin olleen vain osittainen toteutuminen, sillä Jeesus sanoo (Matt. 24:29) Joelin mainitsemien merkkien auringossa ja kuussa ilmaantuvan vainon pimeän ajan jälkeen ”ennen kuin koittaa Herran päivä, suuri ja pelottava” (Joel 3:4). Lisäksi Joel viittaa nimenomaan profetoimisen lahjan ilmenemiseen. Näin ollen Joelin muinaisen profetian täydellinen toteutuminen vaatisi profetoimisen lahjan lopunajallista ilmenemistä.
Matt. 7:15–20; 24:24. Jeesuksen ennustus ”väärien profeettojen” ilmestymisestä lopunaikana on pitävä todistus siitä, että profetoimisen lahja todella tulee ilmenemään.
1. Kor. 12; Ef. 4 jne. Raamatussa ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että Jumala koskaan aikoisi ottaa pois profetoimisen lahjan tai jonkun muun lahjoista ennen Kristuksen toista tulemista (vrt. 1. Kor. 13:8–12). Mikäli menneisyys kertoo jotakin tulevaisuudesta, voimme huomauttaa, että profetoimisen lahja on yleensä ollut toiminnassa kriisitilanteissa tai merkittävinä ajankohtina: Nooa ennen vedenpaisumusta; suuret ja pienet profeetat Israelin historian kriittisinä aikoina, jolloin Assyria, Babylonia ja Persia uhkasivat Israelin olemassaoloa; Johannes Kastaja ennen Kristuksen syntymää jne. Sen vuoksi tuntuisi järkevältä olettaa, että jonkinlaista profeetallista toimintaa ilmenee ennen ihmiskunnan armonajan päättymistä ja Kristuksen toista tulemista, joka merkitsee pelastussuunnitelman täyttymystä.
Ilm. 12:17; 19:10 VKR. Kun liikkeemme uranuurtajat korostivat Joelin kirjan 3. luvun ennustusta puolustaessaan profeetallisen lahjan oikeutettua ilmenemistä, he ottivat huomioon myös Ilmestyskirjan tekstit (12:17; 19:10). Artikkelissa, joka julkaistiin Review and Herald -lehdessä 16. lokakuuta 1855, James White totesi: ”Tarkastellaanpa Joelin kirjan 3. luvun jaetta 5 nähdäksemme, mihin profeetta sijoittaa profetiansa. ’Mutta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu. Siionin vuori ja Jerusalem on turvapaikka, niin Herra on luvannut. Ne, jotka Herra kutsuu, ne pelastuvat.’ Tässä puhutaan jäännöksestä, jonka on määrä todistaa näistä -asioista. Juuri jäännöksen (seurakunnassa jäljellä olevat), joka pitää Jumalan käskyt ja jolla on Jeesuksen Kristuksen todistus (joka on profetian henki, Ilm. 19:10 VKR), on määrä kertoa tuosta pelastuksesta. ’Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi.’ (Luuk. 18:7.) Tätä Herran nimen huutamista symboloi myös enkeli [Ilm. 14:15], joka huutaa kovalla äänellä pilven päällä istuvalle: ’Pane sirppisi työhön ja leikkaa, nyt on sadonkorjuun aika. Maan sato on kypsä korjattavaksi.’
Jumala on aina ilmaissut voimansa lapsilleen sen mukaan, mitä nämä työssään tarvitsevat. Voimmeko me hetkeäkään olettaa, että Jumalan kansa kulkee viimeisten päivien vaarojen läpi kohdaten ennen kokemattoman ahdingon ajan ilman, että Herra ilmaisee itsensä heille niiden lahjojen välityksellä, jotka hän itse on asettanut seurakuntaan? Emme todellakaan voi. Jumala on profeetta Joelin kautta luvannut tehdä suuria asioita jäännökselle ’ennen kuin koittaa Herran päivä, suuri ja pelottava’.”
1. Ilmestyskirjassa kuvaillaan kahta naista: puhdasta, valoon puettua naista (Ilm. 12) ja langennutta naista, jota nimitetään ”Suureksi Babyloniksi” (Ilm. 17). Tavallaan molemmat naiset symboloivat samaa asiaa: kristinuskoa. Molemmilla on jälkeläisiä (12:17; 17:5). Ilmestyskirjan 12. luku näyttää hahmottelevan kuvan Jumalan uskollisista seuraajista ja heidän kohtalostaan; Ilmestyskirjan 17. luku symboloi kristillisen luopumuksen kehitystä ja kohtaloa.
Puhdas nainen, joka piileskelee erämaassa paeten sekä lohikäärmeen (12:17) että langenneen naisen (17:6) vainoa, edustaa pohjimmiltaan useita uskollisia ryhmiä. Nämä ryhmät (jotka eivät välttämättä ole opillisesti puhtaita joka suhteessa; vertaa seurakunnan symbolista historiaa, Ilm. 2–3) ovat säilyttäneet uskonsa Jumalaan ja uskollisuutensa Raamatun kirjoituksille kautta pimeän keskiajan. Kuinka sitten tunnistamme ”naisen muut jälkeläiset” (RK 2012)? Tuleeko jäännös ymmärtää yleisenä, lopunajallisena kristinuskon jäännöksenä? Vai pitäisikö se rajoittaa johonkin erityiseen kristittyjen ryhmään?
2. Ilmestyskirja näyttää jakavan Jumalan lopunajan kokosydämiset seuraajat kahteen ryhmään: (a) naisen muut jälkeläiset, ne, jotka pitävät Jumalan käskyt (Ilm. 12:17 RK 2012) ja (b) Babylonissa olevat Jumalan omat (katso 18:4). Tämä merkitsisi – teknisessä mielessä – sitä, että Ilmestyskirjan 12. luvussa jäännökseksi nimitetty ryhmä ei sisällä kaikkia todellisia kristittyjä, vaan on rajoitettu tarkoin määrättyyn ryhmään sen mukaan, mikä sille on tunnusomaista: he pitävät Jumalan käskyt ja heillä on Jeesuksen todistus.
Jumalan kansan jäännös tai viimeinen vaihe, josta puhutaan Ilmestyskirjan 12. luvun jakeessa 17, myös julistaa Jumalan viimeistä sanomaa. Tuo viimeinen sanoma on kuvailtu ”kolmantena enkelinä” (Ilm. 14:9–12). Se on täsmällinen sanoma, jossa on selvä asiasisältö. Kolmannen enkeli sanoma sisältää myös kahden ensimmäisen enkelin sanomien sisällön (katso Ilm. 14:6–14). Jos ne, jotka muodostavat Ilmestyskirjan 12. luvun jäännöksen, ovat kolmannen enkelin sanoman (Ilm. 14) julistajia, heidän pitäisi ehdottomasti olla tarkoin määritelty ryhmä kristittyjä, jotka pystytään erottamaan muista heidän julistamansa erikoissanoman perusteella. Historiallisesti seitsemännen päivän adventistit ovat uskoneet täyttävänsä kolmannen enkelin roolin; näin ollen olemme luonnollisesti ymmärtäneet, että Ilmestyskirjan 12:17 symboloi meidän kansanliikettämme.
3. ”Jeesuksen todistus” (12:17). Nyt on kysyttävä, tarkoittaako tämä ilmaus profetoimisen lahjan lopunajallista ilmenemistä ryhmässä, joka rajoittuu ”naisen jälkeläisiin”.
Ilmaus ”Jeesuksen todistus” esiintyy Ilmestyskirjassa kuusi kertaa (1:2, 9; 12:17; 19:10 VKR; 20:4). Ilmauksen käyttö Ilmestyskirjassa osoittaa, että se pitäisi ymmärtää muodossa ”todistus Jeesukselta”, ja että tämä todistus on annettu profeetallisen ilmestyksen välityksellä. Muutamia todisteita:
- Ilm. 1:1, 2. ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi hänelle näyttääkseen palvelijoilleen – – Jumala lähetti enkelinsä ja ilmoitti kaiken tämän palvelijalleen Johannekselle, joka nyt omalla todistuksellaan vahvistaa Jumalan sanan ja Jeesuksen Kristuksen todistuksen, kaiken minkä on nähnyt.” (Kurs. lis.)
Tästä asiayhteydessä ”Jeesuksen Kristuksen ilmestys” tarkoittaa ilmestystä Jeesukselta Johannekselle. Johannes sitten todistaa siitä, mitä hän on Jeesukselta saanut. Tämä tulkinta on sopusoinnussa Kristuksen sanojen kanssa, jotka löytyvät aivan Ilmestyskirjan lopusta: ”Hän, joka todistaa tämän, sanoo: ’Tämä on tosi, minä tulen pian.’” (Ilm. 22:20 kurs. lis.) Jeesuksen todistus tarkoittaa käytännössä samaa kuin se, että Jeesus todistaa. - Vertailu Ilm. 19:10 (VKR) ja 22:9 välillä yhdistää Jeesuksen todistuksen profeetalliseen toimintaan:
(19:10) ”Älä tee niin! Minä olen vain Jumalan palvelija niin kuin sinä ja veljesi” ja
(22:9) ”Älä tee niin! Minä olen vain Jumalan palvelija, niin kuin sinä ja profeetat”
(19:10) ”sinä ja veljesi, jotka olette Jeesuksen todistajia” ja
(22:9) ”profeetat, sinun veljesi”. - Ilm. 19:10 sanotaan, että ”Jeesuksen todistajissa on profetoimisen Henki” tai että ”Jeesuksen todistus on profetian henki” (VKR). Koska Jeesuksen todistajissa on profetoimisen henki tai Jeesuksen todistus on profetian henki, niin tässä määritellään nimenomaan Jeesuksen todistuksen omaavat veljet profeetallisen innoituksen saaneiksi henkilöiksi (vrt. Ilm. 19:10 RK 2012).
4. Ilmauksella ”profetoimisen Henki” voidaan ymmärtää olevan kaksi eri merkitystä:
- Se voi viitata Pyhään Henkeen, joka välittää profeetallisen ilmestyksen. ”– – ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet.” (2. Piet. 1:21.) Sellaiset ilmaukset kuin ”armon Henki”, ”totuuden Henki” jne. viittaavat Henkeen, joka välittää armoa tai totuutta. Näin ollen Jeesuksen todistus voidaan rinnastaa tai liittää Pyhän Hengen toimintaan, jossa hän innoittaa profeetan välittämällä tälle ilmestyksen Jumalalta (vrt. Ilm. 1:10). Sellainen ilmestys on todistus Jeesukselta. Tämä ilmauksen tulkinta on sopusoinnussa 1. Piet. 1:11 kanssa, jossa sanotaan ”Kristuksen Hengen” innoittaneen profeettoja, jotka sitten todistivat hänestä.
- Ilmaus ”profetoimisen Henki” voidaan myös ymmärtää profetoimisen luonteeksi tai ytimeksi. James White muotoili asian näin: ”Jeesuksen Kristuksen todistus on profetoimisen henki, sisin ja olemus. Voidaan sanoa, että pelastussuunnitelmaa ja ihmisten pelastamista koskeva profeettojen ääni on Vapahtajan ääni.” (Seventh-day Adventist Encyclopedia, s. 1412.)
5. Kummassakin tapauksessa Ilm. 12:17 korostaa sitä tosiasiaa, että jäännöksellä on profeetallinen todistus Jeesukselta. Siinä on kysymys omaisuudesta, jonka kuvataan kuuluvan jäännökselle silloin, kun lohikäärme tekee viimeisen hyökkäyksensä Jumalan lopunajan kansaa vastaan.
6. Jos ”Jeesuksen todistus” merkitsee todella Jeesuksen seurakunnalleen antamaa todistusta profeetallisen kanavan kautta, silloin on kysymys siitä, korostaako luonnehdinta (12:17) sitä, että jäännöksellä on Vanhan ja Uuden testamentin pyhät kirjoitukset vai sitä, että jäännöksen parissa ilmenee Raamatun kaanonin jälkeisten Pyhän Hengen lahjojen toiminta profetoimisen lahjan muodossa. Ensin mainittu väite näyttää liian ilmeiseltä ollakseen profeetallisen kirjoittajan alleviivaama tosiasia. Sen sijaan profetoimisen lahjan ilmeneminen lopunajallisissa puitteissa olisi merkittävää.
Tätä profetiaa, joka koskee jäännöksellä olevaa profeetallista todistusta Jeesukselta, voidaan verrata moniin Daavidin psalmeista löytyviin Messias-viittauksiin. Vanhan testamentin aikainen lukija olisi yhdistänyt monet näistä psalmien lausunnoista – tai jopa ne kaikki – Daavidiin. Myöhemmin – Kristuksen elämän, sovituskuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen – näiden lausuntojen on nähty soveltuvan täydellisemmin Messiaaseen, Daavidin Poikaan. Samalla tavalla, Ilmestyskirjan 12. luvun jakeen 17 toteutuessa yhdessä kolmannen enkelin liikkeen kehittymisen kanssa, voimme nyt ymmärtää sen, mikä ei ollut ilmeistä ennen tuota kehitystä: se, että jäännöksellä on ”Jeesuksen todistus”, sisältää sen sydäntä lämmittävän totuuden, että Kristus on valinnut vielä kerran puhua profetoimisen lahjan kautta omilleen näiden kohdatessa lukemattomat lopunajan haasteet ja ihmiskunnan armonajan päättymisen.
– Biblical Research Institute / Frank B. Holbrook