”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu – –.” (Mark. 16:16 VKR.) Kaste on ulkoinen symboli ihmisen sisäisestä tapahtumasta. Kasteessa entinen elämä haudataan, jotta uusi elämä voi alkaa suhteessa ja liitossa Kristuksen kanssa. Kreikankielinen kastetta kuvaava verbi baptidzô tarkoittaa veteen upottamista, sanaa käytettiin myös vaatteiden pesemisestä.
Jotkut juhlat ja seremoniat säilyvät, koska niissä on itse tilaisuuden yläpuolelle nousevaa symboliikkaa ja suuria tunteita. Hääseremonia on hyvä esimerkki: morsiuspuku, hääkakku, sormusten vaihto ja virallinen aviopuolisoiksi julistaminen.
Suurimmaksi osaksi mitään näistä asioista tai toimista ei välttämättä tarvita avioliiton solmimiseen. Se, mikä todella tekee kahdesta ihmisestä toistensa aviopuolisoja, on heidän antamansa julkinen vakuutus keskinäisestä sitoutumisesta. Tämä virallistetaan kirjallisella, allekirjoitetulla sopimuksella. Sitten se todistetaan ja rekisteröidään. Tähän, kuten mihin tahansa sopimukseen, sisältyy erityisiä, allekirjoittaneille kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia.
Raamattu vertaa Kristuksen ja hänen seurakuntansa välistä suhdetta avioliittoon. Kristus kuvataan sulhasena ja seurakunta hänen morsiamenaan (Ks. Matt. 25:1–13; Ilm. 22:17). Kuten avioliittoa solmittaessa, Kristus sanoo, että kun ihmiset sitoutuvat häneen luvaten hengellistä uskollisuutta, heidän pitäisi tehdä se julkisessa seremoniassa.
Tämän suhteen virallistava seremonia on kaste, ja sen myötä tulee velvollisuuksia tiettyjen oikeuksien vastineeksi, joiden joukossa on ennen kaikkea ikuinen elämä Jeesuksen kanssa. Aivan kuten morsian yleensä ottaa sulhasensa nimen, myös kastetut kantavat Kristuksen nimeä – he ovat ”kristittyjä”.
Kristus korosti kasteen merkitystä
Kristus itse korosti kasteen merkitystä sanoessaan: ”Joka sen [evankeliumin] uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:16.) Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen pelastuu vain siksi, että hänet kastetaan – kysymys ei ole mystisestä riitistä; kastevesi ei ole pyhää eikä yliluonnollista. Ihmisen pelastuksessa on kysymys suhteesta Kristukseen, mikä johtaa hänet seuraamaan Jeesusta ja valmistautumaan kokosydämisesti tähän sitoumukseen, kaste mukaan lukien.
Kristus sanoo: ”Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen minäkin tunnustan omakseni Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:32.) Jos tämä ei pitäisi paikkaansa, kuinka Kristus olisi voinut tarjota paratiisia vierelleen ristiinnaulitulle pahantekijälle? Pahantekijällä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta osallistua muodolliseen kasteseremoniaan, mutta hän uskoi Kristuksen olevan Messias ja hänen Vapahtajansa, ja siksi hän sai Kristukselta lupauksen pelastuksesta.
Ilmeisesti juuri käsky mennä kasteelle ”tai joutua tuomituksi kadotukseen” johti siihen, että varhaiskristillinen kirkko ryhtyi kastamaan lapsia (ks. Mark. 16:16). Tämä muutos kastetavassa vähensi huomattavasti seremonian symbolismia.
Jo vuosisatojen ajan kaste on saanut erilaisia muotoja eri uskontokunnissa. Useimmissa uskontokunnissa pirskotetaan tai kaadetaan vettä kastettavien (yleensä lasten) päähän ja tehdään heidän otsaansa ristinmerkki. Upottamalla tapahtuvan aikuiskasteen käytännöt ovat myös vaihtelevia. Jotkut käyttävät ”kolminaisuuskastetta” upottaen uuden uskovan veteen kolme kertaa. Tavallisin on kuitenkin kerran tapahtuva upotus – kasvot ylöspäin, aivan kuin ruumisarkussa.
Kristus kastettiin
Kristukseen Vapahtajanaan uskovat haluavat mennä kasteelle. Kristus asetti tämän esimerkin. Se oli hänen ensimmäinen tekonsa hänen julkisessa toiminnassaan Palestiinassa hänen hylättyään puusepän elämänsä. Jos siis hänen uuden elämänsä ensimmäinen teko oli kasteelle meno, sen pitäisi olla meidänkin.
Mielenkiintoista kyllä, Kristuksen viimeinen käsky opetuslapsille hänen ollessaan lähdössä maasta taivaaseen oli: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” (Matt. 28:19; kursiivi lisätty.)
Opetuslapset tekivät Jeesuksen käskyn mukaan. He lähtivät liikkeelle Jerusalemista, menivät sitten Palestiinaan ja lopulta laajemmalle maailmaan pakanoiden keskuuteen. Aina kun he menivät, heidän sanomansa oli sama: Ottakaa vastaan Jeesus ja antakaa kastaa itsenne. Raamatun kirja Apostolien teot kertoo monta kääntymystapausta – roomalaisten upseerien, virkamiesten, vanginvartijoiden ja vainoajien – ja kaste seurasi jokaista kääntymystä.
Historian ja arkeologian perusteella tiedämme, että upotuskaste, vaikka se ei ollutkaan tuntematon, ei ollut yleinen käytäntö ennen kuin kristinusko turvautui siihen uusien jäsenten liittymisriittinä. Sitä ennen kaste oli varattu pakanoille – ei-juutalaisille ihmisille – jotka kääntyivät juutalaisuuteen, sekä pappien puhdistautumisrituaaliksi.
Syvältä muinaisen Jerusalemin kaupungin alapuolelta on löydetty runsaasti koristeltuja, rituaaliseen puhdistautumiseen tarkoitettuja altaita tai kastemaljoja, jotka ovat peräisin Kristuksen ja apostolien ajalta. Qumranin ja Masadan kiehtovilta kaivausalueilta, huolimatta niiden sijainnista kuivassa erämaassa paljon Kuolleenmeren yläpuolella, löytyy myös esimerkkejä samanlaisista pesualtaista.
Kastealtaat entisajan kirkoissa
Lukuisissa, ikivanhoissa kirkoissa kaikkialla Lähi-idässä, Turkissa ja Itä-Euroopassa on kasteallas tai niin iso malja, että siihen mahtuu yksi tai useampia ihmisiä, ja niin syvä, että upotuskaste on mahdollinen. Kastemalja, joka sijaitsee Konstantinopolin museon sisäänkäynnillä ja on todennäköisesti peräisin Turkin rannikolta Pyhän Johanneksen kirkosta, muutaman kilometrin päässä Efesoksesta, muodostaa yhden kauniin esimerkin näistä löydöistä.
Kaikkialla Italian alueella on todisteita upotuskastekäytännöstä aina myöhäiselle keskiajalle asti. Firenzen kastekirkosta, joka on kuuluisa suurista pronssiovistaan, löytyy suuri kastemalja. Toinen esimerkki on Pisan kastekirkko, jossa myös on suuri kastemalja.
Johannes Kastajan suorittamat kasteet eivät symboloineet pelastajaan sitoutumista. Johanneksen kaste oli osa juutalaisille esitettyä katumuskutsua (Ks. Matt. 3; Mark. 1; Luuk. 3; ja Joh. 1.), joka muistutti heidän historiallisesta yhteydestään Abrahamiin.
Evankeliumin perusteella voimme päätellä, että Johannes kastoi Jeesuksen jossakin ”Jordanin tuolla puolen, Betaniassa” (Joh. 1:28). Vaikka oikeasta paikasta kiistellään, tradition mukaan se oli Jerikon kaakkoispuolella, todennäköisesti lähellä Jordanin laskupaikkaa Kuolleeseenmereen sen erämaan vieressä, jossa Kristusta kiusattiin.
Mikäli näin on asian laita, paikka ei ollut kaukana siitä, missä Joosuan johtamat israelilaiset ylittivät tulvivan Jordanin Palestiinan puolelle. Jordanin jaettujen vesien läpi kulkeminen muistutti joukkokastetta samoin kuin Kaislameren ylitys, kun israelilaiset pakenivat Egyptin orjuudesta (ks. 1. Kor. 10:2).
Tarkalla paikalla ei itse asiassa ole merkitystä, mutta Raamattu antaa ymmärtää, että Johannes kastoi paikassa, missä oli tarpeeksi vettä ihmisten upottamiseen.
Kristuksen esimerkin seuraaminen merkitsee upotuskastetta – veden alle hautaamista. Minkä tahansa muun käytännön seuraaminen vie pois suuren osan symbolisesta merkityksestä.
On ilmeistä, että upotuskaste on menettänyt suosiotaan. Kun ihmiset ymmärtävät upotuskasteen perusteet – Kristuksen esimerkin seuraamisen ja Kristuksen Vapahtajaksi vastaanottamisen virallistamisen – heille ei kuitenkaan käy mikään muu tapa.
– Signs of the Times / Lee Dunstan