Miten kaikkien uskovien pappeus liittyy Kristuksen ruumiiseen?
Evankeliumin levittäminen ei ole pastoreiden yksinoikeus: se on koko seurakunnan etuoikeus. Jokainen uskova tuo Kristuksen tähän maailmaan oman ammattinsa välityksellä.
Kristinuskossa on pohjimmiltaan kyse Jeesuksesta.
Uuden testamentin uskovat olivat ällistyneitä hänen rakkaudestaan, hänen armonsa muutti heidät, ja he todistivat hänen voimassaan. He kertoivat Kristuksesta, jonka he tunsivat. He todistivat rakkaudesta, joka oli todellista. Kristus muutti heidän elämänsä, eivätkä he voineet olla hiljaa. Kun juutalaiset viranomaiset yrittivät vaientaa Pietarin ja Johanneksen, apostolit huudahtivat: ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” (Ap. t. 4:20.)
Ensimmäisen vuosisadan kristinuskon liikkeelle paneva voima oli yksinkertaisesti tämä: opetuslapsille oli yhteistä usko Jeesukseen, joka oli aito. Heidän uskontonsa ei ollut kuviteltua, keinotekoista kristillisyyttä. He julistivat Kristusta, jonka he olivat kokeneet. Heidän todistuksensa oli voimallista, koska heidän uskonsa oli henkilökohtaista. Paavali huudahti: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat – –.” (Room. 1:16.) Johannes lisäsi: ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen.” (1. Joh. 1:3.)
Näiden äskettäin kääntyneiden, Pyhän Hengen täyttämien uskovien sydän tulvi halua kertoa hänen rakkaudestaan jokaiselle vastaantulijalle. Historioitsija Will Durant teki seuraavan huomion: ”Melkein jokainen käännynnäinen ryhtyi kumouksellisen kiihkon vallassa levittämään propagandaa.”1 Ellen White sanoo: ”Kun ihminen tulee Kristuksen luo, hänessä herää heti halu kertoa muille, minkälaisen ystävän hän on Jeesuksessa löytänyt. Hän ei voi sulkea itseensä totuutta, joka on pelastukseksi ja pyhitykseksi.”2
Uuden testamentin kertomuksista huomaamme, että todistaminen ei ollut vain harvojen ja valittujen erityislahjakkuuksien tehtävä. Ihmisten tuominen Jeesuksen luo ei ollut ainoastaan opetuslasten harteilla. Se oli tehtävä, joka kuului koko seurakunnalle. Apostoli Paavali antaa kauniin kuvan seurakunnan luonteesta 1. Kor. 12: ”Meidät kaikki – – on kastettu yhdeksi ruumiiksi. – – Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista.” (Jakeet 13, 14.) Paavali vertaa uskovia Kristuksen ruumiin jäseniin: ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.” (Jae 27.)
Aivan kuten jokaisella ihmisruumiin jäsenellä on erityinen tehtävä, joka myötävaikuttaa kokonaisuuteen, niin Jumala on myös antanut jokaiselle seurakunnan jäsenelle lahjan, jonka kautta tämä tekee oman osansa seurakunnan lähetystyöstä.
Todistaminen ei ole hengellinen lahja. Se on kutsumus, jonka Jumala antaa jokaiselle uskovalle. Meidät kaikki on kutsuttu todistamaan. Jumala antaa meille erilaisia lahjoja, jotta voimme todistaa tehokkaasti. Kaikki uskovat ovat todistajia ja kaikille uskoville on annettu todistamiseen tarvittavia lahjoja. Tämä on Uuden testamentin vallankumouksellinen opetus. Tässä valossa emme voi koskaan sanoa: ”Minä olen pelkkä maallikko; minulla ei ole teologista koulutusta; minulla ei tosiaankaan ole todistamistyöhön tarvittavaa tietoa tai taitoa.”
Jumala on kutsunut jokaisen meistä Kristuksen ruumiin eli seurakunnan jäsenenä todistamaan, ja jokaiselle meistä on annettu lahjoja voidaksemme toimia Herran palveluksessa. Vaikka kokisitkin, että lahjasi ovat äärimmäisen vaatimattomia, ne ovat koko seurakunnan kannalta korvaamattomia. Jumala haluaa käyttää sinua voimallisesti. Kun käytät hänen antamiaan lahjoja, ne lisääntyvät. Hän siunaa pyrkimyksesi runsaammin kuin saatat koskaan kuvitella.
Vanha petos
Yksi Paholaisen suurimmista petoksista on käsitys, jonka mukaan ihmisten pelastukseksi tehtävä työ, todistaminen ja evankeliointi ovat harvojen, korkeasti koulutettujen pastoreiden ja asiantuntijoiden tehtäviä. Tämä valhe juontaa juurensa keskiajalta, jolloin erilaiset harhaopit saattoivat seurakunnan huonoon valoon. Tuolla aikakaudella papisto korotettiin kauas maallikoiden yläpuolelle. Heidän asemansa Jumalan edessä oli aivan toinen kuin heidän seurakuntiensa. Pappien katsottiin olevan hengellisesti vahvoja, kun taas maallikoita pidettiin hengellisesti heikkoina. Papistolla ajateltiin olevan erityisiä etuoikeuksia sakramenttien jakajina ja Raamatun tulkitsijoina. Tästä seurasi, että maallikot tulivat hengellisesti riippuvaisiksi papistosta.
Papistolla oli hengellinen kutsumus Jumalan työhön, maallikoilla puolestaan maallinen kutsumus. Tuon ajan teologian mukaan papit saisivat taivaassa erityisaseman lähellä Jumalaa, mistä tavalliset uskovat eivät pääsisi nauttimaan. Voisimme tehdä yhteenvedon keskiaikaisesta, pappeja ja maallikoita koskevasta käsityksestä seuraavasti: papit olivat hengellisesti vahvoja, maallikot hengellisesti heikkoja. Papeilla oli hengellinen kutsumus, maallikoilla maallinen kutsumus. Papit saisivat erityisen palkkion taivaassa, maallikot tavallisen palkkion.
Vallankumouksellinen löytö
1500-luvulla uskonpuhdistuksen totuus kaikkien uskovien pappeudesta syöksähti näkyville Raamatun kirkkaassa valossa. Raamattua tutkivat tekivät tämän hätkähdyttävän löydön: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” (1. Piet. 2:9.)
Kaikki uskovat ovat pappeja, joilla on suora yhteys Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Aivan kuten Vanhan testamentin papit olivat Jumalan edustajia, Korkeimman todistajia, jokainen Korkeimman Jumalan papiksi kutsuttu uskova todistaa hänen armostaan ja kunniastaan. Kuulosti aivan harhaopilta, kun Martti Luther jyrisi saarnastuolistaan Wittenbergissä: ”Jokainen suutari, jokainen puuseppä, jokainen maanviljelijä, jokainen tohtori on pappi.” Luther oli kuitenkin oikeassa.
Evankeliumin levittäminen ei ole pastoreiden yksinoikeus: se on koko seurakunnan etuoikeus. Jokainen uskova tuo Kristuksen tähän maailmaan oman ammattinsa välityksellä. Me kerromme Kristuksesta toreilla ja turuilla, koska olemme sitä mitä olemme. Ammattimme antavat meille tilaisuuksia todistaa. William Carey oli oikeassa sanoessaan: ”Minä paikkaan kenkiä kulujen kattamiseksi, mutta ihmisten pelastaminen on ammattini.” Protestantit varustautuivat totuudella kaikkien uskovien pappeudesta protestanttisen uskonpuhdistuksen muuttaessa maailmanhistoriaa.
Seurakunnan koetinkivi
Vielä nykyisinkin monet protestantit pitävät tahattomasti kiinni keskiaikaisiin ajatuksiin kuuluvista käsityksistä. Asenne, jonka mukaan seurakuntalainen tekee maallista työtään, ansaitsee palkkansa ja maksaa papille, jotta tämä todistaa hänen puolestaan, on osa keskiaikaisen kirkon harhaoppia. Theodore Gill tekee artikkelissaan, joka on otsikoitu ”Kaikkien uskovien pappeus”, seuraavan syvällisen huomion: ”Martti Luther teki nimenomaan kaikkien uskovien pappeudesta todellisen seurakunnan koetinkiven ja merkin uskonpuhdistuksen uskollisuudesta alkuperäiselle kristillisyydelle.”3
Olemmeko me todellisia uskonpuhdistuksen perillisiä, jos jätämme hengellisen työn pelkästään palkattujen työntekijöiden vastuulle? Voimmeko oikeastaan sanoa seisovamme uskonpuhdistajien hartioilla, jos emme juurikaan välitä kertoa omasta uskostamme? Mikäli ”kaikkien uskovien pappeus” on todellisen seurakunnan koetinkivi, olemmeko me vilpittömästi tämän uskonpuhdistuksen totuuden puolustajia, kun paikallisseurakuntamme eivät juurikaan välitä todistamisesta? On varmaa, että Jumala on kutsunut seurakuntien jäsenet tekemään jotakin paljon enemmän kuin vain rukoilemaan, maksamaan ja tottelemaan. Jokainen meistä on pappi, lähettiläs, valtakunnan salaisuuksien vartija ja maailmankaikkeuden Kuninkaan todistaja (Ilm. 5:10; 2. Kor. 5:20; 1. Kor. 4:1; Ap. t. 1:8).
Mikä tahansa ammattisi onkaan – olitpa asianajaja, lääkäri, rakennustyömies, opettaja, rekkakuski tai tietokoneohjelmoija – elämän tarkoitus on Jeesuksen rakkaudesta kertominen toisille. Ellen White osui varmasti oikeaan vakuuttaessaan: ”Jumalan työ tämän maan päällä ei tule koskaan tehdyksi, ennen kuin seurakuntamme jäsenistön muodostavat miehet ja naiset ryhtyvät työhön ja yhdistävät voimansa pastoreiden ja seurakunnan virkailijoiden kanssa.”4
Korvaamattomat maallikot
Jumala haluaa koko seurakunnan heräävän eloon lähetystyöhön suuntautuvan innon myötä. Hän haluaa jokaisen meistä kokevan uudelleen Uuden testamentin seurakunnan kiihkon. Hän odottaa saavansa vuodattaa Pyhän Henkensä seurakunnan ylle, joka levittää palavasti sanomaa uskovat henkilökohtaisesti muuttaneesta Kristuksesta. Tämä tapahtui ensimmäisellä vuosisadalla, ja tämä on tapahtuva viimeisellä vuosisadalla. Tämä tapahtui seurakunnan historian alussa, ja tämä on tapahtuva seurakunnan historian lopussa. Tämä tapahtui silloin, ja tämä on tapahtuva taas. Tämä tapahtui siellä, ja tämä on tapahtuva täällä.
Maallikot ovat avainasemassa suuren lähetyskäskyn täyttämisessä. Tämä on ainoa tapa, jolla hyvä uutinen todella leviää kaikkialle maailmaan. Niin tärkeitä kuin radio, televisio, Internet ja kaikki joukkoviestinnän eri muodot ovatkin, ne eivät voi koskaan korvata elävää todistusta. Jumala haluaa ilmaista rakkautensa ja totuutensa ihmisten kautta. Jeesus ei tyytynyt vain lähettämään mediaviestiä taivaasta: Hän tuli tähän synnin saastuttamaan maailmaan paljastamaan taivaan rakkauden ja opettamaan taivaan totuutta. Älkäämme siis koskaan ajatelko: Minä olen vain maallikko. En voi tehdä paljonkaan taivaan valtakunnan hyväksi. Pois meistä tuollaiset ajatukset! Andreas oli pelkkä maallikko, mutta hän johti Pietarin Kristuksen luo.
Maallikko Pietari, oppimaton kalastaja, esitti Pyhän Hengen täyteisen saarnan helluntaipäivänä sillä seurauksella, että 3000 kuulijaa tuli kasteelle yhtenä ainoana päivänä. Kirja Apostolien teot on täynnä maallikkotodistajien voimallisia aikaansaannoksia. Maanviljelijät, kauppiaat, veronkantajat ja lammaspaimenet käänsivät maailman ylösalaisin toimiessaan Jeesuksen Kristuksen lähettiläinä.
Dwight L. Moody oli maallikko, jonka toinen maallikko oli voittanut Kristukselle. Hän järisytti kahta maanosaa evankeliumin voimalla. Maanviljelijä William Miller, merikapteeni Joseph Bates, opettaja James White, nöyrä teinityttö Ellen White – he ovat kaikki esimerkkejä maallikoista, joita Jumala käytti valtavalla tavalla toisen adventin liikkeessä. Jumala kokoaa maallikoita kaikkialta maailmasta maailmanhistorian huipennuksena syntyvää liikettä varten. Jotta tämä maallikkoliike voisi toteuttaa kohtalonsa tämän sukupolven aikana, meidän on ajateltava uudelleen paikallisen pastorin ja paikallisen seurakunnan roolit. Se vaatii raamatullisen pastorin roolin palauttamista oikealle paikalleen. Se edellyttää seurakunnan roolin ymmärtämistä radikaalin uudella tavalla.
Pastorin ja paikallisseurakunnan roolien palauttaminen oikeille paikoilleen
Vaikka Uudesta testamentista löytyykin monia kuvauksia pastorin roolista, yksi vaikuttavimmista on Efesolaiskirjeen 4. luvun teksti. Paavali kertoo siinä lahjoista, joita Jeesus antoi maanpäälliselle seurakunnalleen taivaaseen noustessaan. Näin apostoli kirjoittaa: ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:11, 12.) Kun tekstin lukee puolihuolimattomasti, voi saada käsityksen, että paimenten ja opettajien lahjat ovat erillisiä lahjoja. Sana ”pastori”, joka tässä on käännetty paimeneksi, tarkoittaa kuitenkin henkilöä, joka hoivaa, vartioi ja ruokkii laumaa. Ilmaus ”sekä että”, joka yhdistää paimenet ja opettajat, on käännetty kreikan kielen sanasta kai, ”toisin sanoen” tai ”etenkin”. Tämä raamatunkohta voidaan siis kääntää ”opettavat pastorit” tai ”hengelliset paimenet, jotka opettavat laumojaan”. Ef. 4:12 mukaan Jumala on asettanut ”opettavat pastorit” seurakuntaan varustaakseen jokaisen uskovan hänen todistus- ja palvelutyöhönsä.
Yksikään pastori, joka ei pidä tärkeimpänä tehtävänään varustaa jäseniä sekä löytämään että käyttämään hengellisiä lahjojaan palvelutyössä, ei täytä raamatullista rooliaan pastorina. Herra tähdensi tätä samaa raamatullista totuutta Ellen Whitelle: ”Niin kauan kuin seurakuntien jäsenet eivät pyri antamaan muille itse saamaansa apua, seurauksena on suuri hengellinen heikkous. Suurin apu, mitä kansallemme voidaan antaa, annetaan opettamalla sitä tekemään työtä Jumalan hyväksi ja luottamaan häneen eikä saarnaajiin. – – Heti kun seurakunta on saatu perustetuksi, saarnaajan tulee panna jäsenet työhön. Heille tulee opettaa, kuinka työtä tehdään menestyksellisesti. Saarnaajan tulee omistaa ajastaan enemmän opettamiseen kuin saarnaamiseen. Hänen tulee opettaa ihmisille, kuinka he voivat välittää saamansa tiedon muille.”5
Pastorin tärkein tehtävä on auttaa seurakunnan jäseniä Kristuksen opetuslapsina käyttämään lahjojaan Herran puolesta todistamiseen. Jeesus keskitti suurimman osan huomiostaan valmentaakseen opetuslapsistaan voimakkaita johtajia ja evankelistoja.
Seurakunta ei ole sosiaalinen kerho, johon samoista asioista kiinnostuneet ihmiset kerääntyvät joka viikko tekemään toinen toisensa olon mukavaksi. Se on Jumalan armon areena, jolla Jumalan kansan jäsenet kohtaavat täyttyäkseen hänen armollaan, oppiakseen palvelemaan ja valmistautuakseen lähetettäviksi takaisin ihmisten pariin toimimaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Oppinut kveekari Elton Trueblood sanoi kerran: ”2000-luvun seurakunnasta tulee pienoisseminaari.” Ellen White yhtyi tähän ajatukseen kirjoittaessaan: ”Monet tahtoisivat ryhtyä työhön, jos vain tietäisivät miten aloittaa. Heitä on sen vuoksi ohjattava ja rohkaistava. Jokaisen seurakunnan tulisi toimia kristillisten työntekijäin harjoituskouluna.”6
Profeetan näky seurakunnasta oli aikaansa edellä. Hän näki adventtiseurakunnat harjoituskeskuksina, joissa lahjansa löytäneitä jäseniä valtuutettiin työhön ja opetettiin todistamaan. Hän näki seurakuntien, jotka toimivat laaja-alaisen pappeuden pohjalta, tavoittavan ympäröivään yhteisöön kuuluvia ihmisiä Jumalan rakkaudella. Hän näki jäsenten kasvavan hengellisesti, koska he olivat aktiivisesti mukana palvelutyössä.
Seurakunta ei ole todellinen Uuden testamentin seurakunta, mikäli se ei keskity huolehtimaan ympäröivän yhteisön ihmisistä. Seurakunta ei missään tapauksessa ole Uuden testamentin seurakunta, jos siellä vallitsee suurempi kiinnostus seurakunnan yhteistilaisuuksia kohtaan kuin kadotetuille vietävää evankeliumia kohtaan.
Kirjassaan The Institutes of Biblical Law (ei suom.) Rousas John Rushdoony antaa seuraavan levottomuutta herättävän lausunnon: ”Seurakunnan tarkoituksen ei tulisi olla miesten ja naisten saattaminen seurakunnan alamaisuuteen vaan pikemminkin heidän kouluttamisensa osaksi ’kuninkaallista papistoa’, joka kykenee saattamaan maailman Kristus-kuninkaan alamaisuuteen.” Puhuessaan kristillisestä seurakunnasta yleensä Rushdoony huomauttaa: ”Seurakunta on yleisesti ottaen ladellut vain tyhjiä korulauseita kaikkien uskovien pappeudesta, koska johtoporras on tuntenut epäluottamusta opin seurauksia kohtaan ja koska se on nähnyt seurakunnan päämääränä sinänsä, ei työvälineenä.”7
Rukoilen, että me seitsemännen päivän adventisteina tekisimme paljon enemmän kuin vain latelisimme tyhjiä korulauseita kaikkien uskovien pappeudesta. Rukoilen, että tämä totuus valtaisi meidän sydämemme, juurtuisi sisimpäämme, täyttäisi mielemme ja pakottaisi meidät kertomaan Jumalan rakkaudesta ja totuudesta aivan uudella kiireellisyydellä ja kiihkeydellä. Rukoilen, että jokaisesta seitsemännen päivän adventtiseurakunnasta tulisi todellakin kristittyjen työntekijöiden koulutuskeskus ja että jokainen adventistipastori arvioisi uudelleen roolinsa voidakseen olla valmentaja, opetuslasten tekijä ja opettaja, joka ohjaa Jumalan omia käyttämään lahjojaan ihmisten pelastamiseksi.
Rukoilen, että seurakunnan työntekijät ja heitä tukevat maallikot työskentelisivät sopusoinnussa keskenään luottamuksen ilmapiirissä tavoittaakseen ne, joita ei vielä ole tavoitettu. Rukoilen, että jokainen maallikko kokisi saavansa Jumalalta uuden kutsumuksen todistaa hänen valtakuntansa asian puolesta, jotta näkisimme hyvin pian profeetan näyn toteutumisen.
”Jumalan palvelijat, joiden kirkastuneet kasvot säteilevät pyhyyttä, kiiruhtavat paikasta paikkaan julistaen taivaan sanomaa. Tuhannet äänet kaikkialla maan päällä kuuluttavat varoitusta.”8
Koittakoon tuo päivä pian, ja kuultakoon sinun äänesi ja minun ääneni julistamassa hänen armoaan ja kunniaansa, kunnes hän tulee noutamaan meidät kotiin.
– Adventist World / Mark A. Finley
1 Will Durant, The Story of Civilization, osa 3 (New York: Simon and Schuster, 1972), s. 602.
2 White, Tie Kristuksen luo, s. 76.
3 Teoksessa A Handbook Christian Theology, Marvin Halverson ja Arthur A. Cohen, toim. (New York: Meridian Books, 1958), s. 281.
4 White, Gospel Workers, s. 352.
5 White, Todistusaarteita, osa 3, s. 77–79.
6 White, Elävä usko, s. 62.
7 Rousas John Rushdoony, The Institutes of Biblical Law, (Phillipsburg, N.J.: The Presbyterian and Reformed Pub.Co., 1973), s. 764.
8 White, Alfa ja omega, osa 8, s. 118.