Koittaa aika, jolloin murhe loppuu, ja saamme elää ikuisesti yhdessä Jeesuksen kanssa. Mikä ilo, mikä vapaudentunne!
”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’” (Ilm. 21:1–5.)
Aina kun luemme Ilmestyskirjan kaksi viimeistä sivua, aistimme rauhallisuutta. Johannes kuvailee kallisarvoisten kivien, kasvien ja talojen hohtoa, joka ei ole tästä maailmasta, sillä sitä ei voi verrata mihinkään meidän tuntemaamme. Kaikki on upeaa ja täydellistä. Sitten, kahden jakeen muodostamassa huipennuksessa, Johannes päätyy aivan uuden alun ytimeen: ”Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa.” (Jakeet 22, 23.)
Kaiken kirkkauden ja loiston keskellä tämä kuvaus erottuu selvästi muusta. Se koskettaa meitä syvemmältä kuin kaikki kristallinkirkkaat virrat ja safiirinväriset palatsit. Hän on oleva siellä. Jeesus. Karitsa. Hän on oleva aina siellä, eikä hän koskaan lähde pois. Hän on oleva kaikki, mitä me tarvitsemme.
Vapaina omasta itsestämme
Tiedätkö tunteen, kun olemme jääneet jotakin vaille tai kun murehdimme sitä, ettemme ole saavuttaneet jotakin? ”Ei, minä haluan sen; kenenkään muun ei pitäisi saada sitä.” Voit nähdä tämän tapahtuvan suurten vähittäiskauppojen sisäänkäynnillä juuri ennen liikkeen avaamista, kun lehdessä on ilmoitettu alennusmyynnistä. Ihmiset jonottavat ulkopuolella päästäkseen tekemään löytöjä. He saattavat vaikuttaa ulkoisesti tyyniltä, mutta mielessään he ovat kytkeneet päälle petovaihteen. He asettuvat strategisesti oikeaan paikkaan ja tarkkailevat liikkeen sisäänkäyntiä. Me nimitämme sellaista itsekkyydeksi ja nauramme sille, että ihmiset ovat valmiit nyrkkitappeluun LCD-television vuoksi. Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että syntisinä me kaikki välitämme vain itsestämme.
Me etsimme vähän aikaa sitten kotia. Kymmenen näytön jälkeen löysimme lopulta jotakin käytännöllistä ja edullista. Yhtäkkiä koimme kuitenkin tyypillisen paniikinomaisen tunteen. Mitä jos joku ehtisi tehdä kaupat ennen meitä? Me halusimme sen talon – itsellemme. Me emme kysyneet, olisiko joku toinen tarvinnut sitä meitä enemmän, tai kenelle se olisi ollut kaikkein sopivin. Me emme välittäneet muista ostajista.
Oletko sinä kokenut mitään vastaavaa? Kerran kaikki sellainen loppuu. Ennen kaikkea siitä syystä, että Karitsa huolehtii meistä kaikista eikä meiltä puutu mitään. Toiseksi, ja tämä on oikeastaan ratkaiseva syy, koska Karitsa on vapauttanut meidät omasta itsestämme (Room. 7:24; Joh. 8:36). Hän osoitti meille esimerkillään, että todellinen onni syntyy antamisesta saamisen sijaan (Mark. 10:43–45; Ap. t. 20:35). Lopultakin me voimme hellittää ja oppia, ettei meidän tarvitse enää taistella itsemme puolesta. Miten mahtava vapaudentunne se tuleekaan olemaan! Yhtäkkiä meillä on käytettävissämme vaikka kuinka paljon voimaa toisten huomioimiseen, toisten puoleen kääntymiseen ja heistä huolehtimiseen.
Vapaina turhuudesta
Onko sinusta koskaan tuntunut tältä? Koet jotakin kaunista – tunnet auringonpaisteen ihollasi varhain keväällä, maistat hyvänmakuisen juoman, kuulet puhuttelevaa ja sävähdyttävää musiikkia – mutta silti kokemuksesi vain muistuttaa sinua paremmista ajoista. Jostakin syystä se ei pysty tekemään sinua onnelliseksi nyt; sen sijaan tulet entistä surullisemmaksi, koska et kykene tuntemaan kaipaamaasi onnea. Toiset ympärilläsi elävät onnellisina elämänsä loppuun asti (ainakin vaikuttaa siltä), mutta sinusta kaikki tuntuu merkityksettömältä. Aina ei ollut näin. Et voi muistaa tarkkaan, milloin se alkoi, mutta elämä ei ole enää samanlaista kuin ennen. Olet kokenut rankan pettymyksen. Joku on hylännyt sinut. Tai olet menettänyt jonkun. Tai joku asia on epäonnistunut. Pimeys ja ahdistus tuntuvat olevan alituisia seuralaisiasi. Jotenkin vain tiedät kärsiväsi enemmän kuin muut. Et pysty löytämään tarkoitusta tai iloa siitä, kuka olet tai mitä teet.
Kuulostaako kuvaus tutulta? Tässä tulee hyvä uutinen: Koittaa aika, jolloin et enää koskaan tunne tällä tavalla, koska se on vaistonvarainen tunteenpurkaus kärsimyksen järjettömyyteen, reaktio siihen, että olemme erossa Jumalasta. Uudessa maassa me emme enää milloinkaan ole erossa hänestä – emmekä enää koskaan joudu pettymään. Emme enää koskaan menetä ketään emmekä kaipaa mitään. Me saamme elää yhdessä – vahvoina ja turvattuina (Joh. 10:10). Elämällä on silloin merkitys. Me tiedämme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Me olemme lopulta kotona.
Vapaina epävarmuudesta
Oletko koskaan osallistunut keskusteluun koulussa tai työpaikalla ilman, että sinulla olisi itse asiassa minkäänlaista käsitystä keskustelun aiheesta, mutta et kuitenkaan uskaltanut kysyä sitä? Aivoissa tapahtuu salamannopeita prosesseja: Täh? Mitä nyt? Hmm… Pitäisikö minun sanoa nyt jotakin? Parempi olla hiljaa – saattaa olla kysymys jostakin perusluonteisesta asiasta. En halua nolata itseäni. Voin aina myöhemmin googlata asian.
Miksi tuollainen tilanne on meille kiusallinen? Koska me tahdomme tehdä hyvän vaikutuksen toisiin ihmisiin; koska emme halua vaikuttaa siltä, että tiedämme vähemmän tai pystymme vähempään kuin muut. Emme halua paljastaa kaikkea itsestämme. Saattaisimme pahoittaa mielemme. Itsetuntomme voisi kärsiä. Me olemme sitä paitsi jo riittävän epävarmoja. Siksi puolustamme itseämme teeskentelemällä. Kotona me sitten hakkaamme päätämme ovenkarmiin, huudamme ääneen ja saamme otsamme kipeäksi. Jos sen sijaan törmäämme kaupassa lasioveen, me vain hymyilemme ja jatkamme kulkuamme ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tämän kaltaisia reaktioita ei esiinny enää perillä. Siellä meidän ei tarvitse teeskennellä; meidän ei tarvitse salailla mitään. Se ei ole enää tarpeen. Tiedämme olevamme hyväksyttyjä ja arvokkaita (Jes. 43:1–5). Me tiedämme sen nähdessämme Karitsan (Room. 5:8). Voimme olla juuri niitä yksilöitä, joiksi Jumala meidät tarkoitti, ilman alemmuudentunteita.
Yhtäkkiä meidän ei enää tarvitse pitää pilkkanamme muita ihmisiä saadaksemme oman olomme tuntumaan paremmalta. Todellinen läheisyys ja avoimuus ovat mahdollisia. Uusi maailma on oleva täynnä ihmisiä, jotka hyväksyvät itsensä, koska he elävät jatkuvasti hänen läheisyydessään, joka rakastaa heitä ja joka kuoli heidän puolestaan.
Meitä odottaa Jumalan tulevaisuus: Meidän ei tarvitse enää koskaan pelätä pimeää tai huutaa vihaisesti jollekulle. Emme enää koskaan tunne kiusausta toimia moraalittomasti, emme enää koskaan koe olevamme kiusaantuneita ja yksinäisiä. Sen sijaan tunnemme aivan uutta kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan. Tällaista elämää varten meidät luotiin – ikuisesti. Me todella pääsemme kotiin Karitsan kanssa.
– Adventist World / Judith ja Sven Fockner