Monet vilpittömät kristityt kautta vuosisatojen ovat uskoneet Jumalan kadotustuomion tarkoittavan ikuista piinaa helvetin tulessa. Raamattu antaa tuomiosta kuitenkin toisenlaisen kuvan, kun tarkastelemme Raamattua kokonaisuutena.
Jeesuksen opetus
Jeesus puhuu muutaman kerran helvetistä. Näistä puheista monet ovat saaneet käsityksen, että ne tarkoittavat ihmisen elävän kuoleman jälkeen ikuista elämää helvetin tulessa, piinassa, joka ei koskaan lopu. Tarkastellaanpa aluksi Jeesuksen opetuksia helvetistä sekä sitä, mitä hänen sanansa todella pitävät sisällään. Jotkut näistä teksteistä ovat pintapuolisesti luettuna aika tyrmääviä, mutta oikein ymmärrettynä ne kertovat oikeudenmukaisesta Jumalasta.
Raamattu on yksiselitteinen siinä, että Jumalan armon hylännyt ihminen joutuu kokemaan synnin palkan, kuoleman. Jeesus opetti kadotustuomiosta, että jokainen joka sanoo toiselle ihmiselle, ”sinä hullu”, on ansainnut helvetin tulen. Tällainen lausahdus sisältää vanhatestamentillisen ajatuksen toisen ihmisen julistamisesta Jumalan kiroamaksi ja vihaamaksi julkisyntiseksi. Se ei ole siis lausunto ihmisen mielentilasta. Eikö kuulostakin hurjalta? Sitä se oli Jeesuksen aikalaisillekin. (Matt. 5:22; Room. 6:23).
Jeesus varoitti vertauskuvallisesti poistamaan ruumiista ihmistä viettelevät osat, kuten käden tai silmän, jotta koko ruumis ei joudu helvettiin, josta Raamattu käyttää ilmausta sammumaton, ikuinen tuli. Sanat tarkoittivat sitä, että elämästä pitää poistaa ne tekijät, jotka uhkaavat pelastusta. Kyse ei siis ole ihmisruumiin kirjaimellisesta pilkkomisesta. (Matt. 5:29, 30; 18:8; Mark. 9:43, 45).
Puhuessaan viimeisestä tuomiosta Jeesus julisti, että vanhurskaat saisivat ikuisen elämän, ja jumalattomat kokisivat iankaikkisen rangaistuksen. Jeesuksen mukaan meidän tulee pelätä Jumalaa, joka voi hukuttaa ruumiin ja sielun helvettiin. Tällä sanaparilla tarkoitetaan koko ihmistä fyysisenä ja ajattelevana (persoonallisena) olentona. Lisäksi, tekopyhät fariseukset tekivät seuraajistaan helvetin omia, siis kadotustuomion alaisia ihmisiä. (Matt. 10:28; 23:33; 25:46; 10:28; Luuk. 12:5).
Näiden Jeesuksen sanojen vanhatestamentillista taustaa eikä hänen opetuksensa luonnetta olla ymmärretty kunnolla, jos näiden perusteella helvetti tulkitaan ikuisen piinan paikaksi.
Jeesuksen sanojen merkitys
Sana ”helvetti” on käännetty suomenkielisiin Raamattuihin kreikan kielen sanasta gehenna. Sen taustalla on heprean kielen sana gehinnom, ”Hinnominlaakso”. Hinnominlaakso ympäröi Jerusalemin vanhaa kaupunkia. Juudan kuninkaiden Ahaksen ja Manassen aikana Jumalasta vieraantuneet juutalaiset polttivat lapsiaan Molokille, kanaanilaiselle epäjumalalle juuri Hinnominlaaksossa. Jeesuksen käyttämä gehenna-sana heijasteleekin Jeremian ja Jesajan profetioita Hinnominlaaksosta paikkana, jossa Jumala tuhoaa jumalattomat heidän syntiensä takia. (Joos. 15:8; 18:16; 2. Kun. 23:10; 2. Aik. 28:3; 33:6; Jes. 66:24; Jer. 7:29–34).
Kun Jeesus puhui ruumiin ja sielun hukuttamisesta helvettiin, alkutekstissä käytetään kreikan kielen apollymi-verbiä. Sana vastaa heprean kielen teonsanaa ābad, joka käännetään kreikankielisessä Vanhan testamentin Septuaginta-käännöksessä apollymi-sanalla. Molemmat sanat tarkoittavat täydellistä tuhoamista, peruuttamatonta hävittämistä, jonka kohteesta ei jää mitään jäljelle.
Vanhan testamentin käsite sammumattomasta tulesta ei tarkoita tulta, joka ei koskaan sammu, vaan tulta, jota ei kyetä sammuttamaan. Se polttaa tulen kohteen poroksi ja sammuu sitten itsestään. Jerusalemin portit ja palatsit tuhoutuivat sammumattomassa tulessa. Nämä Jeremian sanat toteutuivat juutalaisten joutuessa Babylonin pakkosiirtoon 587/586 eaa. Tuli ei pala enää, vaan se sammui, kun portit ja palatsit olivat palaneet. Sitä vain ei voitu sammuttaa. (Jer. 17:27).
Samoin ikuinen tuli ei tarkoita tulta, joka palaa ikuisesti, vaan tulta, joka tuhoaa kohteensa ikuisiksi ajoiksi. Jumala tuhosi Sodoman ja Gomorran ikuisella tulella. Se ei pala enää, vaan palamisen lopputulos on ikuinen. Noita kaupunkeja ei enää ole, vaan ne kärsivät ikuisen tulen rangaistusta, olemattomuutta. Tästä syystä Jeesuksen sanat ikuisesta rangaistuksesta eivät tarkoita ikuista piinaa, vaan tuhoutumista ikuisiksi ajoiksi. (1. Moos.19:24–28; 2. Piet. 2:6; Juud. 7 RK 2012).
Ilmestyskirja piirtää eteemme kuvan jumalattomien hävittämisestä tulella ja tulikivellä. Sitä kutsutaan toiseksi kuolemaksi, ja kuvaus muistuttaa juuri Jeremian ja Jesajan kuvauksia jumalattomien tuhoamisesta. (Ilm. 20:9–15; 21:8).
Näiden tosiasioiden valossa ajatus ikuisesta piinasta on väärä. Jumala hävittää kadotustuomion alaiset ihmiset kokonaan, eikä heistä jää mitään jäljelle. Malakian mukaan jumalattomat ovat kuin oljenkorsia, jotka poltetaan tulessa, eikä heistä jää jäljelle juurta eikä vartta. Obadja taas näki oman aikansa kansakuntien hävittämisessä esimaun lopullisesta jumalattomia kohtaavasta tuomiosta. Obadjan mukaan jumalattomat tulevat olemaan kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassa. (Mal. 3:19; Ob. 16).
Rikas mies ja Lasarus
Raamatussa on useita vaikeasti ymmärrettäviä tekstejä, ja kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta on yksi niistä. Koska sitä on käytetty todisteena ikuisesta piinasta, on syytä tarkastella sitä, mitä teksti tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. (Luuk. 16:19–31).
Sanat ”sielu”, ”henki”, ”helvetti” tai ”kadotus” eivät esiinny kertomuksessa kertaakaan, mutta rikkaan miehen kerrotaan kuoleman jälkeen olevan tulessa. On kuitenkin huomattava, että rikas mies ja Lasarus ovat läsnä ruumiillisesti. Kertomus mainitsee rikkaan miehen kielen ja Lasaruksen sormen, molemmat ruumiin osia. Tekstissä käydään keskustelu, ja keskustelijat näkevät toisensa silmillään.
Tekstissä puhutaan tuonelan tuskista, ei siis helvetin tuskista. Kuvaus myös poikkeaa Raamatun varsinaisista kuvauksista tuonelasta (hepr. šeōl, kreik. hadēs). Niissä kaikki ihmiset joutuvat kuollessaan tuonelaan, niin vanhurskaat kuin jumalattomat. Se ei ole viimeisen tuomion kärsimisen paikka. Ihminen menee rauhassa tuonelaan, jossa ei ole elämää, sillä ihminen on kuin pilvi, joka hajoaa. Syynä tekstin erilaisuuteen ovat kuulijat (fariseukset), jotka olivat unohtaneet raamatullisen ihmiskäsityksen, ja joille Jeesus yritti opettaa moraalietiikkaa heidän omilla käsityksillään. (1. Moos. 37:35; 42:38; Job 7:7–9; 14:13; 17:13; 21:13; 1. Kun. 2:6, 9, 10; Jes. 14:9, 10).
Raamattu kertoo, että tuonelassa ihmisellä ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta, ei muistia eikä yhteyttä Jumalaan. Ihminen ei tiedä mitään, eikä hänellä ole toivoa. Ihmisen osa on pimeys, madot ja katoaminen maan tomuun. Siten ihmisen loppu ei eroa eläimen lopusta. (Job 17:13–16; Ps. 6:6; 49:13, 15; 88:10–13; 115:17; Saarn. 3:19, 20; 9:5, 6, 10; 12:4; Jes. 26:14; 38:18).
Kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta on osa useiden tekstien sarjaa, jossa Jeesus ja fariseukset kiistelevät toisiaan vastaan aterioimiseen liittyvistä perinnäissäännöistä. Jeesus aterioi ja kiistelee tekopyhiksi julistamiensa fariseusten kanssa siitä, saako sapattina parantaa ihmisen vai ei. Sitten Jeesus opettaa nöyryydestä, vieraanvaraisuudesta ja siitä mahdollisuudesta, että sosiaalisesti hyljeksityt menevät sisälle Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin kutsutut. Teksti on osa Jeesuksen vastausta fariseusten haasteeseen aterioida juuri sosiaalisesti hyljeksittyjen kanssa. (Luuk. 11:37–51; 14:1–23; 15:1, 2).
Helvettikysymykseen liittyvä yksityiskohta on rikkaan miehen palaminen tulessa, koska sitä on pidetty todisteena ikuisesta piinasta. Rikas mies ei kuitenkaan huuda Abrahamia tuskissaan, sillä alkutekstissä ei ole sanaa kradzō, ”huutaa”. Tosiasiassa rikas mies vain korottaa hieman ääntään saadakseen Abrahamin huomion (kreik. fōneō). Hänen kuvataan olevan keskellä liekkejä, jotka eivät kuitenkaan aiheuta fyysistä, vaan henkistä tuskaa (kreik. odynōmai).
Rikas mies pyytää henkisen stressin helpottamiseksi Lasarusta kastamaan sormenpäänsä veteen ja tarjoamaan tuon vesitilkan hänen kielelleen vilvoitukseksi. Alkuteksti puhuu oikeastaan jäähdyttämisestä (kreik. katapsykhō). Teksti on absurdi. Rikas mies on ruumiillisesti liekeissä, jonka aiheuttama tuska on henkistä. Miesparka yrittää helpottaa henkistä tuskaansa ruumiillisesti pyytämällä, että Lasarus kuljettaisi pienen vesitilkan sormenpäässään pitkän matkan kuumien tulenlieskojen läpi, jotta hänen kielensä jäähtyisi. Kuvaus ei sovi ajatukseen ikuisesta piinasta, jossa ihminen yliluonnollisesti kärsisi fyysistä tuskaa palamatta silti hengiltä.
Kyse on todellisuudessa kuvitteellisesta tarinasta. Tällaisilla kertomuksilla oli moraalieettinen opetus: elämänvalinnoilla on seurauksensa, joita ei voi kuoleman jälkeen muuttaa. Jeesuksen versiossa tarinasta sen opetus on kertomuksen lopussa. Jos ihminen ei usko Moosesta ja profeettoja eli Jumalan sanaa, hän ei usko, vaikka joku kuolleista herätettäisiin eloon.
Ongelmallinen kuva Jumalasta
Jos todella olisi olemassa ikuisen piinan paikka, jossa jumalattomat eläisivät ja kituisivat loputtomasti, se tarkoittaisi sitä, että Jumala on joko kykenemätön tai haluton ratkaisemaan synnin ongelmaa. Hän vain ikuistaisi sen. Jumalattomat kiroaisivat Jumalaa tuskissaan tulijärvessä, joka puolestaan vaatisi yhä vain ankarampaa kiduttamista ja kuumempaa tulta. Tämä noidankehä pyörisi loputtomasti läpi ikuisten aikojen. Se Raamatun lupaus ei toteutuisi lainkaan, jonka mukaan ikuisuudessa kaikki entinen on kadonnut, eikä ole kuolemaa, murhetta, valitusta eikä vaivaa. (Ilm. 21:4).
Ikuisen piinan oppi asettaa Jumalan luonteen kyseenalaiseksi. Oppi siirtää Paholaisen julmat luonteenpiirteet Jumalaan ja esittää hänet kostonhimoisena kiduttajana. Jos Jumala olisi tuollainen, luodut olennot palvelisivat Jumalaa pelosta joutua ikuiseen piinaan, eivätkä vapaasta halusta ja rakkaudesta. Ajatus ei sovi yhteen sen kanssa, että Jumala on rakkaus. (1. Joh. 4:8).
Jumalattomien rangaistuksena on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta. Tämä tarkoittaa olemassaolon peruuttamatonta, ikuista menettämistä, sillä Johanneksen mukaan niillä, joilla ei ole Jumalan Poikaa, ei ole elämääkään. Siksi ero Herrasta on ero elämästä, ja se tarkoittaa olemassaolon päättymistä.
Vain Jumala on kuolematon. Ikuinen elämä on Jumalan antama lahja, jota ihmisellä ei luonnostaan ole. Paavali kehottaakin meitä etsimään kuolemattomuutta, jonka vain Jumala voi antaa lahjaksi. Löydämme tuon lahjan Jeesuksessa. Jos olisimme luonnostamme kuolemattomia – ja siten eläisimme helvetissä ikuisesti – ei olisi tarvetta etsiä kuolemattomuutta, eikä siten Jeesustakaan. (Room. 2:7; 6:23; 2. Tess. 1:9; 1. Tim. 6:16.; 2. Tim. 1:10; 1. Joh. 5:12; Ilm. 21:6).
Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus pelastua ikuiseen elämään. Jokainen voi olla armahdettu Jeesuksen tähden. Eräänä päivänä tulee kuitenkin hetki, jolloin Jumala hävittää synnin olemassaolon kokonaan. Ikuisuudessa ei ole syntiä eikä syntisiä. Vain armahdettu ihmissuku ylistää Jumalaa.
Miksi monet uskovat ikuiseen piinaan?
Oppi ikuisesta piinasta on tehnyt lukemattomista ihmisistä jumalankieltäjiä. Jotkut ovat jopa menettäneet järkensä kuvitellessaan lähiomaistensa kituvan kostonhimoisen Jumalan käsissä ikuisessa piinassa. On hyvin surullista, että niin moni Jeesuksen seuraajaksi tunnustautuva kristitty puoltaa tällaista oppia, jonka perusteet eivät ole Raamatusta vaan kreikkalaisesta mytologiasta.
Kreikkalaisissa taruissa opetettiin loputonta piinaa ja epätoivoa ihmisen ikuisena osana jumalolentojen tapellessa kostonhimoisena vallasta. Kristikunnan historian aikana nämä väärät, mytologiset väitteet on siirretty pala palalta oikeaan, elävään Jumalaan, ja niistä on tullut kristikunnan valtavirran oppi sen mukautuessa epäraamatullisiin filosofioihin, kuten sielun luontaiseen kuolemattomuuteen. Syypäitä tähän ovat suurelta osin eräät varhaiset kreikkalaisuutta ihannoineet kirkkoisät, jotka eivät enää ymmärtäneet Raamatun holistista ihmiskuvaa, vaan vaihtoivat sen kreikkalaisen sielun kuolemattomuusopin ihmiskuvaan. Kirkkokansalle tutuin kuvaus tästä jälkimmäisestä lienee Dante Alighierin vuosina 1308–1321 kirjoittama teos Divina Commedia – Jumalainen näytelmä.
Puurot ja vellit ovat menneet pahasti sekaisin. Siksi uskon henkilökohtaisesti, että kristikunnalla on tässä asiassa parannuksen paikka. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että monet kristityt teologit eri kirkkokunnissa ovat viime vuosina päätyneet hylkäämään ikuisen piinan opin ja tukemaan Raamatun opetusta synnin lopullisesta hävittämisestä. Olisiko aika kirkkokansan tehdä samoin?
– Nykyaika / Timo Flink