Jokaisessa perheessä on osa-alueita, jotka toimivat sekä hyvin että huonommin. Perhe on elävä yhteisö, joka on jatkuvassa käymisprosessissa.
Ilman tätä kuohuntaa kehitystä ei tapahdu. Perhe kykenee auttamaan jäseniään hyväksymään itsensä sellaisena kuin kukin on, samalla kannustaen kutakin jäsentä kehittämään hyviä puoliaan ja hallitsemaan huonompia. Tämä on riittävän hyvä.
Monilapsisesta monivanhempaiseen
Mikä on perhe? Yksinkertaisimmillaan voidaan puhua jääkaappimääritelmästä, eli perheen jäseniä ovat kaikki ne, jotka saavat ruokansa samasta jääkaapista. Käsitys perheestä on muuttunut voimakkaasti melko lyhyen ajanjakson sisällä. Ennen elettiin monilapsisissa perheissä, nyt monivanhempaisissa. Puhutaan yhden huoltajan perheestä, eroperheestä, uusperheestä, lähi- ja etävanhemmuudesta, samaa sukupuolta olevien vanhempien perheestä ja sijaisperheestä. Ei ole välttämättä aina helppoa edes hahmottaa, mikä minun perheeni on, saati sitten muiden. Meille on tärkeää kuulua johonkin perheeseen ja siksi tieto siitä, mikä minun perheeni on, on erityisen merkityksellinen.
Perhe, johon synnymme, ei välttämättä kokemuksellisesti ole meille kaikille perhe. Voimme tuntea kuuluvamme laajempaan perheeseen, läheisten ihmisten piiriin, kuten johonkin harrasteryhmään, yhdistykseen, naapurustoon tai seurakuntaperheeseen. Nämä saattavat korvata avioliiton, lapset, vanhemmat ja sisarukset. Valtaenemmistö kuitenkin toivoo löytävänsä itselleen elinikäisen kumppanin, jonka kanssa voi perustaa sopuisan perheen.
Eurooppalaisissa kyselyissä ihmisiltä on tiedusteltu tärkeimpiä elämänalueita. Näissä kyselyissä perhettä on pidetty hyvin tärkeänä. Tämän on tulkittu johtuvan osaksi yksilöitymisen saavuttamasta kyllääntymisestä. Kyllästymisestä siihen, että yksilöllisyyden korostaminen on tunkeutunut kaikille elämän osa-alueille. Yksilöllisyyden lisäksi ihmisellä on halu kokea yhteisyyden tunteita. Perhe on ja pysyy yhteiskunnallisena perusrakenteena. Veri on vettä sakeampaa. Ihmisellä on sekä biologinen tarve jatkaa sukua että sosiaalinen tarve kuulua yhteen toisten kanssa. Perhe on ollut olemassa yhtä pitkään kuin ihminen ja sen rakenne on asetettu itse Jumalan toimesta. Ihmisellä on myös tarve nähdä jatkuvuutta yli sukupolvien. Vaikka maailma aukenee ja laajenee, meillä on tarve pesään, josta sitä kurkistellaan.
Roolivaraston kartuttaja
Perhettä voidaan kuvata myös henkisenä tilana, jossa eletään, kasvetaan, liitytään, johon tullaan, josta lähdetään ja jonne palataan. Perheenjäsenet ovat peilejämme. Heidän kauttaan luomme oman persoonallisuutemme ja kasvamme ihmisyyteen. Mielenterveyden perustan saamme omasta perheestämme. Perhe on meille sekä kasvun paikka että kasvukipujen paikka. Perheessä elää aina sekä rakkaus että viha. Perheessä harjoittelemme mitä erilaisimpien roolien käyttöä. On tärkeää omata roolivarasto, josta tietyt roolit aktivoituvat sopivissa tilanteissa. Mitä enemmän kykenemme liikkumaan rooleissamme arjen eri tilanteissa, sitä parempi.
Rooleja voi kehittää tai omaksua läpi elämän. Roolit ovat joko sopivasti kehittyneitä, yli- tai alikehittyneitä tai ne voivat puuttua kokonaan. Esimerkkinä voisi mainita vanhemman ylikehittyneen puhtaudesta huolehtijan roolin. Se voi ilmetä siten, että kun teini-ikäinen lapsi ei siivoa omaa huonettaan, vanhempi tekeekin sen hänen puolestaan. Tällöin ylikehittynyt rooli vaikuttaa niin, että moni muu rooli jää alikehittyneeksi sekä aikuisella että lapsella: sääntöjen ja sopimusten noudattaja ja valvoja, omien rajojensa asettaja, itsenäisyyden tukija, arkielämän taitojen opettaja ja mallin antaja. Näin saatetaan siis jarruttaa lapsen kehitystä. Vanhemmuuden keskeisimmät roolit kypsyvät vanhemmuuden myötä.
Suomalaisessa kulttuurissa on tapahtunut raju muutos vanhemmuuden eri roolien toteuttamisessa. Sodan jälkeisinä aikoina korostettiin rajojen asettajan ja elämän opettajan roolien merkitystä. Niitä pidettiin niin tärkeinä, että ne heijastuivat rakkauden antajan ja ihmissuhdeosaajan rooleihin, jotka jäivät puolestaan alikehittyneiksi. Lapsessa olevaan hyvään ei kiinnitetty riittävästi huomiota eikä siitä puhuttu. Keskeisen tärkeää oli hyvä käytös, ja sukupolvien välinen raja oli hyvin jyrkkä. Moni tuon ajan lapsi koki, ettei tullut kuulluksi tai ymmärretyksi.
Sukupolvien malli
Perheen perusturvallisuus rakennetaan turvallisilla ihmissuhteilla. Mielenterveysongelmat, päihteet ja väkivalta ovat ehkä selkeimmin järsimässä perheenjäsenten välistä luottamusta. Perhemalli ja vuorovaikutustaidot omaksutaan paljolti mallioppimisen kautta. Siirrämme lapsillemme erilaisten mallien kautta paljon arvostuksia ja asenteita, jotka voivat olla hyvinkin pysyviä. Perheen yhden jäsenen käyttäytyminen vaikuttaa jokaisen muun käyttäytymiseen. Perhe on myös aina yksi rengas sukupolvien pitkässä ketjussa. Näin ollen edelliset sukupolvet heijastavat vaikutuksensa nykyperheeseen, joka puolestaan vaikuttaa seuraaviin sukupolviin.
Ketään ihmistä ei voida ymmärtää muuten kuin suhteessa muihin ihmisiin. Voimme siirtää lapsillemme myös paljon hyvää, esimerkiksi mallin armahdettuna Jumalan lapsena elämisestä ja uskon harjoittamisesta käytännössä toisten rakastamisena ja auttamisena. Vanhemman suhde lapseen on esikuva Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Meille muovautuukin ensin käsitys Jumalasta sen mukaan, kuinka olemme tulleet kohdelluksi vanhemman taholta. Täydellisesti emme toki voi Jumalaa koskaan perheenjäsenillemme heijastaa. Uskoakaan ei siirretä sukupolvelta toiselle sellaisenaan, sehän on Jumalan teko, ei meidän. Välikappaleina meidän tulisi kuitenkin toimia vastuullisesti ja taivaan Isän tahtoa etsien.
Riittävän hyvä
Riittävän hyvä perhe tarjoaa jäsenilleen kehittymismahdollisuuksia.Se antaa mahdollisuuden kokea ja ilmaista tunteitaan avoimesti ja hyväksytysti. Perhe on hyvä ja toimiva, kun se auttaa jäseniään tuntemaan ja hyväksymään itsensä sellaisena kuin kukin on samalla kannustaen kehittämään omia hyviä puoliaan ja hallitsemaan huonompia. Jokaisessa perheessä on osa-alueita, jotka toimivat sekä hyvin että huonommin. Perhe on elävä yhteisö, joka toimii, kehittyy, muuttuu ja on jatkuvassa käymisprosessissa. Ilman tätä kuohuntaa kehitystä ei tapahdu.
Yhden tai useamman perheenjäsenen mielenterveysongelma paitsi syyllistää vanhempia ja vanhemmuutta, synnyttää myös voimakasta häpeää. Kun listataan ominaisuuksia siitä, millaisia ovat ihannevanhemmat, kuvaan tulevat omat riittämättömyyden tunteet. Vanhempien ei tarvitse olla mitään supervanhempia, vaan vanhemmuudessa on tärkeää, että jotain asiaa on riittävästi ja se on jotain sopivaa ja sopivan turvallista.
Vanhemmuutta ei tule katsoa suhteessa menneisyyden ongelmiin, vaan suhteessa nykyhetken voimavaroihin ja resursseihin. Yksin perheen vuorovaikutus ei aiheuta psyykkistä sairastumista, vaan mukana on aina biologisia, sosiaalisia ja muita tekijöitä. Ne yhdessä altistavat yksilön tilanteeseen, josta voi olla seurauksena psyykkinen sairaus. Johdonmukainen ja hyvä vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä suojelee lasta geneettiseltä haavoittuvuudelta psyykkistä sairautta vastaan.
Sitominen, etäännyttäminen, valtuuttaminen
Riittävän hyvää vanhemmuutta voidaan lähestyä myös tutkimalla vanhemman ja lapsen vuorovaikutusta kolmella eri tasolla. Ensinnäkin vuorovaikutusta tapahtuu sitomalla. Sitominen tapahtuu siten, että perheenjäsen vaikuttaa toiseen tämän ajatuksia, tunteita, tarpeita ja mielikuvia myönteisesti muokaten. Sitomista voi olla liian paljon jollain osa-alueella, jolloin se estää toisen perheenjäsenen itsenäisyyden ja voi aiheuttaa hänessä elinikäistä tyytymättömyyttä. Sitomista voi esiintyä tiedollisella, tunteiden tai keskinäisen lojaliteetin tasolla.
Toiseksi riittävän hyvän vanhemmuuden tae on vuorovaikutuksen etäännyttäminen. Tämä tarkoittaa vuorovaikutusta, jossa perheenjäsen vaikuttaa toiseen tämän ajatuksia, tunteita, tarpeita ja mielikuvia myönteisesti omistaan etäännyttäen. Etäännyttämistäkin voi olla liikaa, jolloin seurauksena on jopa täydellinen lojaliteetin katkeaminen. Esimerkiksi murrosikäisen itsenäistyminen kodistaan vaatii vanhemmalta sopivaa ja myönteistä irtipäästämistä.
Kolmas vuorovaikutuksen taso on valtuuttaminen eli delegoiminen. Tämä on yhdistelmä sitomisesta ja etäännyttämisestä, jossa lisäksi perheenjäsenen edellytetään toteuttavan tiettyjä tehtäviä, jotka tyydyttävät toisen perheenjäsenen toiveita ja tarpeita. Perheessä, jossa on ongelmia, annetut tehtävät voivat olla ristiriidassa lapsen kykyjen tai omien pyrkimysten kanssa. Esimerkki liiallisesta valtuuttamisesta voisi olla vanhempi, joka tyydyttää omia tarpeitaan ohjaamalla lasta häneltä itseltään aikanaan torjuttuun ja kiellettyyn tekemiseen.
Jokaisesta vuorovaikutuksesta löytyy sitomista, etäännyttämistä ja valtuuttamista. Myönteisinä ja sopivassa määrin ne kaikki voivat tehdä vuorovaikutuksesta rakentavamman ja paremman.
Perheessä erilaiset kriisit ja ongelmatilanteet ovat tärkeitä ja välttämättömiäkin. Ne antavat uutta voimaa ja kasvattavat meitä yksilöinä. Monella on käsitys, että vain täysin riidaton ja täydellisen tasapainoinen perhe-elämä on oikeaa ja hyväksyttävää. Kunpa muistaisimme, että ilossa on aina häive surua ja kauneudessa hiven rumuutta. Näin voisimme paremmin hyväksyä sen, että ollakseen onnellista ja tasapainoista perhe-elämässä täytyy olla hiven ristiriitoja eheyttä täydentämään. Kokonaisuutena perhe-elämä on elämänmakuista, antoisaa ja antaa meille upean kasvualustan itsemme ja toistemme rakastamisen opetteluun.
– Nykyaika / Heidi Leppänen