Onko avioliitolla vielä merkitystä?

Avioliiton ja avoliiton vertailua Raamatun antamasta näkökulmasta.

Enenevässä määrin monissa yhteiskunnissa miehen ja naisen välistä avioliittoa pidetään yhtenä vaihtoehtona yhteiselämälle toisen perustellun vaihtoehdon ollessa joidenkin mielestä avoliitto. Avoliitto voidaan määritellä seksuaalis-emotionaaliseksi suhteeksi, jossa kahdella eri sukupuolta edustavalla ihmisellä on yhteinen asuinpaikka ilman juridista sopimusta. Vaikka naimattoman parin yhdessä asuminen tuomittiin aiemmin lähes maailmanlaajuisesti, se on suurelta osin menettänyt häpeän leimansa ja muuttunut yleiseksi tavaksi suurimmassa osassa länsimaistuneita maita.

On olemassa kolmenlaisia avoliittoja, joiden taustalta löytyy erilaisia syitä, miksi naimattomat parit asuvat yhdessä: (1) väliaikainen tai satunnainen avoliitto eräänlaisena seurustelun muotona; (2) avoliitto avioliiton ”kokeilemisena” sen saamiseksi selville, ovatko suhteen osapuolet yhteensopivia, ja/tai taloudellisen turvallisuuden varmistamiseksi; ja (3) pitempiaikainen avoliitto, joka korvaa avioliiton.

Kun avoliitto yleistyi 1970-luvun alkupuolella, yhteiskuntatieteilijät ennustivat, että käytäntö vahvistaisi avioliittoa antaessaan kokemusta läheisestä suhteesta. Lukuisat tieteelliset tutkimukset 1970-luvun lopulta lähtien ovat kuitenkin tuottaneet yhdenmukaista ja olennaista todistusaineistoa päinvastaisesta vaikutuksesta: esiaviollinen yhteiselämä korreloi kasvavan aviol­lisen epävakauden, suuremman avioeroriskin ja heikomman avioelämään sopeutumisen kanssa. Avioituneisiin verrattuna avoparit ovat tilastollisesti tyytymättömämpiä suhteeseensa, vähemmän uskollisia kumppanilleen ja vähemmän sitoutuneita ja vakiintuneita suhteessaan. Avoliitossa elävät naiset ovat erityisen haavoittuvaisia, koska heillä on suurempi riski joutua fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi kuin avioliitossa elävillä naisilla. Myös avosuhteessa syntyneet lapset joutuvat todennäköisemmin kärsimään fyysisestä pahoinpitelystä ja yleisestä laiminlyömisestä.

Avoliiton arviointi raamatullisten lähtökohtien valossa

Raamattuun uskovien kristittyjen on arvioitava kaikki seksuaalisuuteen ja avioliittoon liittyvät käytännöt suhteessa siihen Jumalan alkuperäiseen suunni­telmaan, jonka hän laati seksuaalisuhteita varten ja josta kerrotaan Raamatun kaanonin alussa (1. Moos. 1–2). Tämä osio muodostaa perustan kaikelle muulle Raamatusta löytyvälle, ihmisen seksuaalisuutta koskevalle todistusaineistolle.

Syvällinen yhteenveto Jumalan tahdosta seksuaalisiin suhteisiin nähden kuuluu näin: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:24.) Virkkeen alun ”siksi” [hepreaksi ‘al-ken] osoittaa, että Aadamin ja Eevan välinen suhde pysyy voimassa mallina kaikille tuleville ihmisten seksuaalisuhteille. Esitän seuraavassa kolme olennaista askelta miehelle ja naiselle, jotka haluavat liittää elämänsä yhteen. Avoliittokäytäntö jättää yleensä jokaisen näistä askelista huomioimatta.

1. Julkisesti tunnustettu yksinoikeus. Sekä miehen että naisen tulee 1. Moos. 2:24 mukaan ”jättää” [hepreaksi ‘āzav] – irrottautua julkisesti siteistä, jotka loukkaisivat suhteen itsenäisyyttä ja vapautta, ja muodostaa rajattu perheyksikkö, joka tunnustetaan julkisesti ja joka nauttii pariskunnan perheiden, uskonyhteisön ja yhteiskunnan kun­nioitusta.

Sitä vastoin avoliitossa elävät ovat ensisijaisesti kiinnostuneita omista yksityisistä haluistaan ja sivuuttavat Jumalan ohjeen ”jättää” vanhempansa julkisesti perheensä, seurakunnan ja yhteiskunnan hyväksymällä ja kun­nioittamalla tavalla. Avoliitossa tingitään usein yksinoikeutta koskevasta ohjeesta: tilastot paljastavat, että avoliitossa elävät ovat seksuaalisesti vähemmän uskollisia kuin naimisissa olevat henkilöt, ja avioparit, jotka ovat asuneet yhdessä ennen avioliittoa, ovat kumppanilleen sek­suaalisesti vähemmän uskollisia sekä ennen avioitumista että sen jälkeen.

2. Pysyvä, julkinen liittoon sitoutuminen. Raamatun ­mukaan miehen tulee liittyä ­[hep­reaksi dābaq] vaimoonsa (1. Moos. 2:24). Vanhassa testamentissa tätä verbiä käytetään usein teknisenä liittoterminä kuvaamaan Israelin pysyvää sitoutumista Herraan. Ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa se on selvästi merkkinä asiayhteydestä liittoon. Toisin sanoen kysymyksessä on pariskunnan keskinäinen sitoutuminen, joka ilmaistaan vihkivaloilla muodollisessa liittoseremoniassa. Seremonia rinnastetaan Aadamin Eevalle antamaan ”yhteenkuuluvuuden valaan” ja ilmaukseen ”liittokumppanuudesta” Jumalan ollessa läsnä todistajana ja vihkimisen toimittavana pappina tämän ensimmäisen avioparin häissä. Kaikkialta muualta Raamatussa löytyy tekstikohtia, jotka viittaavat avioliittoon pysyvänä liittosuhteena aviomiehen ja vaimon välillä. Tuo liittosuhde vahvistetaan julkisen hääseremonian ja vihkivalojen muodossa.¹

Sitä vastoin avoliitto on vain tilapäinen ja, toistaiseksi siltä puuttuu julkisen, pysyvän, puolisoiden välisen liittositoutumisen (”kunnes kuolema meidät erottaa”) olennainen elementti. Näin ollen ei ole yllättävää, että esi­aviollinen yhdessä asuminen korreloi tilastollisesti lisääntyneen aviollisen epävakauden ja suuremman avioeroriskin kanssa.

3. Seksuaalinen kanssakäyminen ainoastaan aviosuhteessa. Raamatun mukaan mies ja nainen ”tulevat yhdeksi lihaksi” julkisen hääseremonian ja vihkivalojen jälkeen (1. Moos. 2:24). Tämä ”yhdeksi lihaksi” yhtyminen, joka viittaa ensisijaisesti yhdyntään (katso 1. Kor. 6:16), ei itsessään muodosta avioliittoa (katso 2. Moos. 22:15, 16) vaan merkitsee avioliiton täydellistämistä laillisen ”yhdistymisen” (hääseremonia) jälkeen. Kaikkialla Raamatussa Eedenissä ensimmäisen kerran toteutettua suunnitelmaa oikeutetusta seksuaalisesta kanssakäymisestä vain avioliiton puitteissa pidetään jumalallisena normina.²

Jyrkässä ristiriidassa edellä esitetyn kanssa on avoliiton ytimessä lähtökohta, jonka mukaan naimaton pari on vapaa olemaan keskenään seksuaalisessa kanssakäymisessä aviollisen liittosuhteen rajojen ulkopuolella. Avoliitossa on intohimoa ilman sitoutumista. Avoliitossa ryhdytään elämät yhdistävään aktiin ilman, että osapuolet aikovat yhdistää elämänsä. Sellainen elämäntapa osoittautuu tuhoisaksi ihmisen persoonallisuuden sisäiselle ehey­delle. Ihminen, joka harrastaa seksiä avioliiton ulkopuolella, ”tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan” (1. Kor. 6:18 VKR).

Kolmen perusaskeleen lisäk­si, jotka Jumala on säätänyt ­sek­suaalisia suhteita varten (1. Moos. 2:24), löytyy Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuista 1 ja 2 muita jumalallisia näkökantoja, jotka liittyvät olennaisesti sellaisen parin seksuaalisuuteen, joka elää yhdessä avioliitossa. Niistä voidaan tehdä yhteenveto niiden vertaamiseksi avoliittokäytäntöön ja sen kielteisiin vaikutuksiin (joita yhteiskuntatieteilijät ovat kuvanneet aiemmin mainitussa tutkimuksessa):

4. Aviopuolisoiden tasa-arvoisuus ja arvokkuus. Jumala antoi Aadamille ‘ezär kenägdō– ”tasaveroisen vastineen” tai ”tasaveroisen kumppanin” (2:18). Kaikkialla Raamatussa esitetään tämä tasaveroinen kumppanuus avioliitossa samoin kuin naisen korkea asema pysyvänä Jumalan ihanteena (esim. Ef. 5:21–33).

Kun otetaan huomioon avoliitossa elävien miesten mahdollisuus saada kätevää seksiä ilman pysyvää sitoutumista ja ilman lain suomaa turvaa avoliiton naispuoliselle kumppanille, ei ole yllättävää, että avoliitossa elävillä naisilla on avioituneita naisia suurempi riski joutua hylätyksi tai päätyä fyysisen väkivallan kohteeksi.

5. Kokonaisvaltainen ja turvattu suhde ilman häpeää ja pelkoa. Avioliiton rajojen puitteissa Aadam ja Eeva olivat vapaita näyttämään haavoittuvuutensa toinen toiselleen ilman häpeää tai pelkoa: ”– – he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää.” (1. Moos. 2:25.) Tämä kertoo varmasta suhteesta, jossa aviomies ja vaimo voivat olla turvassa toistensa ehdottoman rakkauden ja hyväksynnän piirissä.

Avoliitossa ei yleensä synny sellaista turvallista ja varmaa ympäristöä, missä kumppanit uskaltavat olla haavoittuvia toistensa edessä ilman pelkoa tai häpeää. Pysyvän sitoutumisen puuttuessa avosuhteessa on epävakautta, joka usein aiheuttaa epävarmuutta ja pelkoa.

6. Lapset siunauksena ja vanhempiensa vastuuntunnon herättäjinä. Avioliiton vakaudessa ja sitoutuneisuudessa Aadamia ja Eevaa siunattiin suvunjatkamiskyvyllä: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää – –.” (1. Moos. 1:28.) ”Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin.” (1. Moos. 4:1.) Erikseen annettu lasten saamisen siunaus oli pyhä velvollisuus, ja lapsille tuli suoda huolenpitoa ja hoivaa sitoutuneisuuden ja vakauden leimaamissa oloissa (Ef. 6:1–4).

Sitä vastoin avoparille syntyneet lapset ovat usein hyvin epäedullisessa asemassa. Sitoutuminen ja vakaus ovat lasten tarpeiden keskiössä, mutta nämä kaksi edellytystä puuttuvat suuresta osasta avoliittoja.

7. Jumalan siunaama pyhä aviosuhde. Jumala itse pyhitti avioliiton läsnäolollaan toimien vihkimisen suorittavana pappina ensimmäisissä häissä (1. Moos. 2:22–24). Me olemme saaneet perintönä kaksi pyhää, Jumalan Eedenissä perustamaa instituutiota: avioliiton ja sapatin.

Sitä vastoin avoliittokäytäntö on täysin maallistanut seksuaalis-emotionaalisen suhteen poistaen siltä kaiken Jumalan pyhittävän läsnäolon suoman turvan. Avioliiton pyhän instituution perustuksia on pysyvästi murennettu, kun avoliiton on annettu korvata ”pyhät yhdyssiteet” maallisilla liitoilla, joilta puuttuu Jumalan erityinen siunaus.

Raamatun seksuaalietiikalle asettamien normien valossa avoliittokäytännössä ollaan hakoteillä Jumalan seksuaalisille suhteille laatiman suunnitelman kaikilla tärkeillä ulottuvuuksilla. Kaikkein perusluonteisimmalla tasolla avoparit sivuuttavat jumalallisen ”siksi” (1. Moos. 2:24) toimien itsevaltaisesti seuratessaan omia halujaan Jumalan tahdosta piittaamatta.

Uskonyhteisön reaktio avoliittoon

Vaikka Mooseksen kirjoissa ei suoranaisesti käsitellä avoliittokäytäntöä, niissä puhutaan kuitenkin siitä perusluonteisesta edellytyksestä, jolle avoliitto perustuu – miesten ja naisten oikeudesta sukupuoliseen kanssakäymiseen avioliiton ulkopuolella. Vaikka esiaviollisesta yhdynnästä ei langetettu yhtä kovaa rangaistusta kuin monista muista seksuaalirikoksista, siihen suhtauduttiin kuitenkin ­vakavasti. Rangaistukseen sisältyi (1) tuntuva sakko, joka miehen (joka oletettavasti toimi seksisuhteen aloitteentekijänä ja riisti naiselta tämän neitsyyden) oli maksettava naisen isälle, ja (2) vaatimus, että pari kantaa tekonsa seuraukset avioitumalla ilman mahdollisuutta ottaa tulevaisuudessa eroa puolisostaan  (5. Moos. 22:28, 29), ellei naisen isä ollut sitä mieltä, että avioliitto olisi harkitsematon, jolloin mies ja nainen eivät avioituneet, mutta mies maksoi myötäjäiset naisen isälle samalla tavalla kuin avioliittoa solmittaessa (2. Moos. 22:15, 16). Tällaisen lainsäädännön oli tarkoitus rajoittaa esi­aviollisen seksin harjoittamista ja saada sitä harjoittaneet menemään naimisiin (jos se katsottiin järkeväksi). Lakiin sisältyi määräyksiä solmitun avioliiton vakauden ja pysyvyyden varmistamiseksi.

Ainoat mahdolliset Vanhan testamentin tapaukset, joita voidaan verrata nykyiseen avoliittokäytäntöön, ovat Israelin johta­jien pakanallisten vaimojen kanssa muodostamat liitot Is­raelin palattua Babylonian pakkosiirtolaisuudesta (Esra 9, 10 ja Neh. 13:23–30). Nämä liitot eivät todennäköisesti olleet tarkasti ottaen laillisia avioliittoja vaan eräänlaisia asumisjärjestelyjä tai yhdessä asumista, joka saattoi johtaa viralliseen avioliittoon. Esran ja Nehemian nopeat ja ankarat reaktiot näitä sek­suaalisia liittoja vastaan juontavat todennäköisesti juurensa siitä tosi­asiasta, että kyseessä olevat Israelin johtajat eivät ainoastaan eläneet avioliiton ulkopuolisessa suhteessa vaan myös ottivat eron edellisistä vaimoistaan ilman perusteltua syytä, ja että he (erityisesti) yhtyivät naisiin, jotka harjoittivat epäjumalanpalvontaa (mikä on räikeää piittaamattomuutta 5. Moos. 7:1–5 annetuista käskyistä). Yksi mahdollinen Uuden testamentin esimerkki avoliitosta löytyy raamatunkohdasta 1. Kor. 5:1, mutta siinä kuvattu suhde oli lisäksi sukurut­sainen.

Meidän aikamme kirkko voi ottaa oppia Raamatun näkökulmasta seksuaalisuuteen ja avioliittoon samoin kuin Raamatusta löytyvistä seksuaalikäytäntöön liittyvistä esimerkeistä, joissa oli mahdollisesti kysymys avoliitosta. Meidän on ylläpidettävä raamatullista määräystä, joka ei hyväksy minkäänlaista emotionaalis-seksuaalista suhdetta avioliittoinstituution ulkopuolella. Samaan aikaan meidän on Mooseksen kirjojen lainsäädännön (ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumin!) hengessä toimittava pelastavasti rohkaisemalla avopareja hyväksymään Jumalan sek­suaalisia liittoja varten laatima suunnitelma ja, mikäli sellainen vaikuttaa järkevältä, menemään naimisiin tai pidättymään avoliitosta ja avioliiton ulkopuolisen seksin harjoittamisesta. Raamattu kehottaa seurakuntaa lähestymään asiaa tasapainoisesti: ylläpitämään Raamatun normeja samalla kun syyllisiä ohjataan armollisesti oikeaan suuntaan.

– Biblical Research Institute / Richard M. Davidson

¹ Katso esim. 1. Moos. 24:67; 29:22–25;  Ps. 45; Sananl. 2:17; Laul. l. 4:1–5; Jes. 54:5, 10; Jer. 7:34; 16:9; Hes. 16:8, 59, 60, 62; Hoos. 2:2, 16–20; Mal. 2:14; Matt. 25:1–13.

² Esim. 1. Moos. 29:23–25; Laul. l. 4:12; 6:9; 5. Moos. 22:13–21, 28, 29.