Maailmanlaajuisen adventtikirkon keskushallinnon 18.4.2002 hyväksymä julkilausuma rauhan puolesta.
Elämme maailmassa, joka muuttuu jatkuvasti epävakaammaksi ja vaarallisemmaksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat lisänneet haavoittuvuuden tunnetta ja aiheuttaneet väkivallan pelkoa sekä yksilö- että yhteisötasolla. Eri puolilla maailmaa on miljoonia sodan ja vankeuden ahdistamia ihmisiä, jotka joutuvat elämään vihan ja uhkailun alaisina.
Totaalinen sota
Ihmiskunta on elänyt totaalisen sodan aikakautta 1900-luvun puolivälistä lähtien. Totaalinen sota merkitsee sitä, että ihmisten on teoriassa mahdollista tuhota koko sivilisaationsa, mikäli Jumala sen sallisi. Ydinaseet ja kemialliset joukkotuhoaseet on suunnattu suuriin asutuskeskuksiin. Kokonaisia kansakuntia ja yhteisöjä on pantu liikekannalle tai valmiusasemiin sodan varalta, joka syttyessään merkitsisi suurinta kuviteltavissa olevaa väkivaltaa ja tuhoa. Kysymys sodan oikeutuksesta on muuttunut entistä ongelmallisemmaksi, vaikka teknologinen kehitys onkin mahdollistanut viholliskohteiden entistä tarkemman tuhoamisen ja siviiliuhrien määrän minimoinnin.
Uusi ulottuvuus
Samaan aikaan kun sekä YK että useat uskonnolliset ryhmittymät ovat julistaneet 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen rauhan ja turvallisuuden edistämisen ja eri muodoissa harjoitetun väkivallan estämisen vuosikymmeneksi, on noussut esille uusi, petollinen väkivallan ulottuvuus: järjestäytynyt kansainvälinen terrorismi. Terrorismi sinänsä ei ole uusi ilmiö, mutta maailmanlaajuiset terroristiverkostot ovat. Toinen uusi tekijä on viehtymys niin kutsuttuihin jumalallisiin toimeksiantoihin, joiden perusteella ryhdytään terroritekoihin kulttuuristen konfliktien tai jopa ”uskonsotien” varjolla.
Kansainvälisen terrorismin lisääntyminen osoittaa, ettei sodankäynnin taustalla ole ainoastaan yksittäisiä kansakuntia tai valtioita vaan mitä erilaisimpia ihmisten muodostamia liittoutumia. Yksi kansainvälisen adventtikirkon merkittävimmistä perustajista totesi jo sata vuotta sitten osuvasti: ”Epäinhimillisyys toisia kohtaan on suurin syntimme.” (Ellen G. White, Suuren lääkärin seuraajana, s. 127.) Ihmisluonto on todellakin taipuvainen väkivaltaan. Kristillisestä näkökulmasta katsottuna kaikki epäinhimillisyys on osa kosmista sotaa, osa suurta hyvän ja pahan välistä taistelua.
Terrorismi käyttää häikäilemättä hyväkseen ihmisten käsitystä Jumalasta
Erityisesti sellaiset terroristit, joiden motivaatio perustuu uskonnollisille käsityksille, väittävät olevansa ehdottoman oikealla asialla. Heidän näkemyksensä mukaan umpimähkäinen tappaminen on oikeutettua. Mutta väittäessään edustavansa jumalallista oikeudenmukaisuutta he epäonnistuvat täysin jumalallisen rakkauden edustamisessa.
Kansainvälinen terrorismi on täydellisessä ristiriidassa uskonnonvapauden käsitteen kanssa. Edellinen perustuu poliittiseen ja/tai uskonnolliseen äärimmäisyysajatteluun ja fundamentalistiseen fanatismiin, joka vaatii itselleen oikeutta tietyn uskonnollisen vakaumuksen tai maailmankatsomuksen tyrkyttämiseen pakkokeinoin ja niiden tuhoamiseen, jotka asettuvat vastustamaan kyseisiä näkemyksiä. Omien uskonnollisten näkemysten pakottamiseen toisille ihmisille väkivalloin tai terrorin keinoin sisältyy pyrkimys käyttää hyväksi ja manipuloida Jumalaa tekemällä hänestä pahuuden ja väkivallan ihanne. Tällainen toiminta halventaa ihmisten arvoa Jumalan kuvaksi luotuina olentoina.
Koska on väistämätöntä, että kansakunnat ja ihmiset pyrkivät puolustautumaan vastaamalla väkivaltaan ja terroriin sotilaallisin keinoin – mistä joskus on lyhytaikaista hyötyäkin – kestäviä vastauksia yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen liittyviin syvällisiin ongelmiin ei voida löytää väkivaltaan turvautumalla.
Rauhan tukipylväät
Niin kristillisestä kuin käytännön näkökulmastakin katsottuna kestävään rauhaan tarvitaan ainakin neljä vaikuttavaa tekijää: vuoropuhelu, oikeudenmukaisuus, anteeksianto ja sovittelu.
Vuoropuhelu – Katkeran arvostelun ja sotaa vaativien puheenvuorojen sijaan tarvitaan vuoropuhelua ja keskustelua. Kestävää rauhaa ei saavuteta väkivaltaisin keinoin vaan neuvottelemalla, keskustelemalla ja suostumalla välttämättömiin poliittisiin kompromisseihin. Pitkällä aikavälillä maltillisella keskustelulla saavutetaan parempia tuloksia kuin asevoimien käytöllä. Erityisesti kristittyjen tulisi aina olla valmiita ”keskustelemaan yhdessä”, kuten Raamattu kehottaa.
Oikeudenmukaisuus – Maailma on valitettavasti täynnä epäoikeudenmukaisuutta, joka puolestaan aiheuttaa erimielisyyttä. Oikeudenmukaisuus ja rauha käyvät käsi kädessä, samoin kuin epäoikeudenmukaisuus ja sota. Köyhyys ja riisto synnyttävät tyytymättömyyttä ja toivottomuutta, jotka puolestaan aiheuttavat epätoivoa ja väkivaltaa.
Toisaalta ”Jumalan sana ei hyväksy toimintaa, joka rikastuttaa yhtä kansanluokkaa toista sortamalla ja riistämällä.” (Ellen G. White, Suuren lääkärin seuraajana, s. 148.)
Oikeudenmukaisuus edellyttää ihmisoikeuksien ja erityisesti uskonnonvapauden kunnioittamista, joka liittyy perustavinta laatua olevaan inhimilliseen kaipaukseen ja jonka luomalla perustalla kaikki muut ihmisoikeudet lepäävät. Oikeudenmukaisuus ei salli syrjintää vaan vaatii ihmisarvon ja tasa-arvoisuuden kunnioitusta sekä normaaliin elämään tarvittavien välttämättömien tekijöiden tasaisempaa jakaantumista. Taloudelliset ja sosiaaliset menettelytavat saavat aikaan joko rauhaa tai tyytymättömyyttä. Adventtikirkon huoli sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ilmenee uskonnonvapauden tukemisena ja edistämisenä samoin kuin niiden adventtikirkon järjestöjen ja jaostojen toimintana, joiden erityistehtävänä on auttaa köyhiä ja syrjäytyneitä. Ajan mittaan tällaiset kirkon ponnistelut voivat vähentää kaunaa ja terrorismia.
Anteeksianto – Anteeksiantoa pidetään yleensä välttämättömänä, kun pyritään korjaamaan särkyneitä yksilötason ihmissuhteita. Jeesus korosti anteeksiannon merkitystä seuraajilleen opettamassaan rukouksessa (Matt. 6:12). Emme saa kuitenkaan väheksyä anteeksiannon yhteisöllisiä, yhteiskunnallisia tai jopa kansainvälisiä ulottuvuuksia. Rauhaa rakennettaessa on elintärkeää kirvoittaa menneisyyden kahleet, jättää taakseen vanhat taistelutantereet ja pyrkiä kohti sovittelua. Vähimmäisvaatimuksena on siis koetun epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan unohtaminen, johon parhaimmassa tapauksessa liittyy kivun itseensä imevä anteeksianto ilman samalla mitalla takaisin maksamisen mielialaa.
Ihmisluonnon synnillisyydestä ja sen aiheuttamasta väkivallasta johtuen tarvitaan jonkinasteista anteeksiantoa, jotta kaunan, vihan ja koston ilkeä kierre saadaan kaikilla tasoilla katkaistua. Anteeksianto sotii inhimillistä luontoa vastaan. Ihmisille on luonteenomaista toimia koston ehdoilla ja maksaa paha pahalla.
Kaikkein tärkeintä on vaalia anteeksiannon henkeä seurakunnassa. Kristittyinä ja seurakunnan johtajina meidän velvollisuutemme on auttaa yksilöitä ja kansakuntia vapautumaan koetun väkivallan kahleista ja kieltäytymään jatkamasta menneiden kokemusten synnyttämän vihan ja väkivallan harjoittamista vuodesta toiseen, vieläpä sukupolvesta toiseen.
Sovittelu – Anteeksianto muodostaa perustan sovittelulle ja siihen liittyvälle vieraantuneisuuden ja vihollisuuden sävyttämien suhteiden ennalleen saattamiselle. Vain sovittelun kautta voidaan ryhtyä yhteistyöhön sekä saavuttaa harmonia ja rauha.
Vetoamme kristillisiin kirkkoihin ja niiden johtajiin, jotta yhdessä voisimme toimia sovittelijoina sekä hyväntahdon, avoimuuden ja anteeksiannon lähettiläinä. (Ks. 2. Kor. 5:17–19.) Kyse on vaikeasta ja arkaluontoisesta tehtävästä. Pyrkien välttämään tiellemme osuvat poliittiset ansat meidän tulee julistaa vapautusta maailmassa – vapautusta vainosta, syrjinnästä, köyhyydestä ja muista epäoikeudenmukaisuuden ilmentymistä. Velvollisuutemme kristittyinä on pyrkiä huolehtimaan niistä, jotka ovat vaarassa joutua kohtaamaan väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja terrorismia.
Elämänlaadun ylläpitäminen
Uskonnollisten ryhmittymien ja yksilöiden hiljaiset yritykset tapahtumien taustalla ovat korvaamattomia. Mutta tämä ei riitä, sillä: ”Emme elä vain hengellisessä ilmapiirissä vaan olemme aktiivisesti kiinnostuneita kaikesta, mikä muovaa elämämme kulkua, ja kannamme huolta planeettamme hyvinvoinnista.” Kristillisen sovittelutoiminnan tulee ”osaltaan edistää ihmisarvon, tasavertaisuuden ja ykseyden ennalleen saattamista Jumalan armon avulla, jossa ihmiset näkevät toisensa Jumalan perheen jäseninä.” (Jan Paulsen)
Kirkkokuntia ei tulisi tuntea ainoastaan niiden hengellisen vaikutuksen perusteella – vaikka se onkin oleellisinta – vaan myös siitä, miten ne myötävaikuttavat elämänlaadun ylläpitämiseen. Juuri tässä yhteydessä rauhan puolesta toimiminen on tärkeätä. Meidän on kaduttava niitä väkivallan ilmauksia tai tekoja, joihin kristityt ja kirkkokunnat kautta historian nykyisyyttä myöten ovat olleet osallisina joko tekojen, hyväksynnän tai puolustelun muodossa. Vetoamme kristittyihin ja hyväntahtoisiin ihmisiin kaikkialla maailmassa, jotta rauhan solmimisen ja säilyttämisen hyväksi ryhdyttäisiin aktiiviseen toimintaan. Täten voisimme olla osa ratkaisua sen sijaan että olisimme osa ongelmaa.
Rauhantekijät
Kansainvälinen adventtikirkko haluaa puolustaa Jumalan tulevan valtakunnan sopusointua ilman pakkokeinoja. Tämä vaatii siltojen rakentamista taistelun eri osapuolten välille sovittelun hengessä. Profeetta Jesajan sanoilla: ”Sinun nimesi on oleva: sortuneiden muurien korjaaja, maan asutuksen elvyttäjä.” (Jes. 58:12.) Jeesus Kristus, Rauhan Ruhtinas, sanoo seuraajiensa olevan autuaita kun nämä toimivat rauhantekijöinä yhteiskunnassa (Matt. 5:9).
Rauhan edistäminen kasvatuksellisin keinoin
Kansainvälisellä adventtikirkolla on toiseksi laajin kirkon ylläpitämä koulujärjestelmä maailmassa. Jokaista sen yli 6000 koulusta, collegesta ja yliopistosta kehotetaan erottamaan yksi viikko kustakin lukuvuodesta toisten kunnioittamisen, kulttuuristen eroavaisuuksien tiedostamisen, väkivallattomuuden, rauhaa edistävän toiminnan, konfliktien ratkaisun ja sovittelun esille tuomiseksi erilaisten ohjelmien avulla. Kyse on siis erityisestä ”adventistisesta” panoksesta yhteiskunnallisen vakauden ja rauhan vaalimiseksi. Tämä mielessään kirkkomme koulukasvatusjaosto valmistaa opinto-ohjelmia ja muuta materiaalia auttaakseen kouluja toteuttamaan rauhankasvatusta.
Jokaviikkoisen, jumalanpalveluksissa tapahtuvan seurakunnan jäsenten kasvatuksen väkivallattomuuden, rauhan ja sovittelun henkeen tulee olla jatkuva prosessi. Pastoreita kehotetaan käyttämään jumalanpalveluksia rauhan, anteeksiannon ja sovittelun evankeliumin julistukseen, joka kaataa rodullisia, etnisiä, kansallisia sekä sukupuolesta ja uskonnosta johtuvia raja-aitoja ja edistää rauhanomaisia suhteita yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välillä.
Kristityn toivo
Vaikka rauhan sovittelu saattaakin vaikuttaa pelottavalta tehtävältä, lupaus ja mahdollisuus uudistuksen kautta tapahtuvasta muutoksesta on kuitenkin olemassa. Kaikki väkivalta ja terrorismi on itse asiassa osa jatkuvaa taistelua, teologisin termein ilmaistuna osa taistelua Kristuksen ja Saatanan välillä. Kristityllä on toivoa sen perusteella, että paha – vääryyden salaisuus – kulkee omaa rataansa kunnes Rauhan Ruhtinas voittaa sen ja luo maailman uudeksi. Tässä on meidän toivomme.
Sodista ja väkivaltaisuuksista kertovista luvuistaan huolimatta Vanha testamentti ilmaisee Uuden testamentin tavoin odottavansa uutta luomakuntaa ja lupausten täyttymistä, jolloin sodan ja terrorin inhottava kierre loppuu, aseet taotaan työkaluiksi ja maa on täynnä Herran tuntemusta samalla tavalla kuin meri on vettä tulvillaan. (Ks. Jes. 2:4; 11:9.)
Tätä odottaessamme meidän on kaikissa ihmissuhteissamme sovellettava kultaista sääntöä, joka kehottaa meitä tekemään toisille saman kuin toivoisimme toisten tekevän meille (ks. Matt. 78:12). Ei riitä, että rakastamme Jumalaa, meidän tulee myös rakastaa toisia Jumalan tavalla. (Ks. 1. Joh. 3:14, 15; 4:11, 20, 21.)