Maailmanlaajuisen adventtikirkon keskushallinnon 9.10.1992 hyväksymä kannanotto eutanasiaan ja kuolevien hoitoon.
Ne, joiden elämässä Raamattu on ohjenuorana, näkevät kuoleman todellisuuden olevan osa ihmisen nykyistä tilaa, johon synti on jättänyt jälkensä (1. Moos. 2:17; Room. 5; Hepr. 9:27). ”Aika on syntyä ja aika kuolla” (Saarn. 3:2). Vaikka ikuinen elämä on lahja, joka annetaan kaikille, jotka ottavat vastaan pelastuksen Jeesuksen kautta, uskolliset kristityt odottavat kuolemattomuutensa toteutuvan täydellisesti Jeesuksen toisessa tulemuksessa (Joh. 3:36; Room. 6:23; 1. Kor. 15:51–54). Odottaessaan Jeesuksen takaisintuloa kristityt voivat tuntea kutsumusta hoitaa kuolevia ja valmistautua henkilökohtaisesti omaan kuolemaansa.
Kipu ja kärsimys vaikuttavat jokaisen ihmisen elämässä. Fyysiset, henkiset ja emotionaaliset traumat ovat yleismaailmallisia. Inhimillisellä kärsimyksellä ei kuitenkaan ole sovittavaa ja ansioksi luettavaa arvoa. Raamattu opettaa, ettei mikään inhimillisen kärsimyksen määrä tai suuruus voi tuottaa sovitusta synnistä. Vain Jeesuksen Kristuksen kärsimys on riittävä. Raamatun mukaan kristittyjen ei tule vaipua epätoivoon koettelemuksissa. Sen sijaan Raamattu kehottaa heitä oppimaan kuuliaisuutta (Hepr. 5:7, 8), kärsivällisyyttä (Jaak. 1:2–4) ja kestävyyttä koetuksissa (Room. 5:3). Raamattu todistaa myös Jeesuksen Kristuksen voittoja saavuttaneesta voimasta (Joh. 16:33) ja opettaa, että työ inhimillisen kärsimyksen lievittämiseksi on tärkeä kristillinen velvollisuus (Matt. 25:34–40). Tästä kertoo Jeesuksen esimerkki ja hänen opetuksensa (Matt. 9:35; Luuk. 10:34–36), ja tämä on hänen tahtonsa meitä kohtaan (Luuk. 10:37). Kristityt odottavat kaivaten tulevaa päivää, jolloin Jumala lopettaa kärsimyksen ikuisiksi ajoiksi (Ilm. 21:4).
Nykyaikaisen lääketieteen kehitys on lisännyt kuolevien hoitoa koskevien päätösten monimutkaisuutta. Menneinä aikoina ihmiselämän pidentämiseksi voitiin tehdä vain vähän. Mutta meidän päiviemme lääketieteen valta siirtää kuolemaa on tuottanut vaikeita moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Mitä rajoituksia kristillinen usko asettaa tuollaisen vallan käytölle? Mihin asti kuoleman hetken lykkäämisen tulisi olla tavoitteena ja milloin tuon tavoitteen tulisi antaa tietä tuskista vapauttavalle elämän päättymiselle? Kuka on kykenevä tekemään nämä päätökset? Mitä rajoituksia, jos yleensä mitään, kristillisen rakkauden tulisi asettaa toimenpiteille, jotka tähtäävät inhimillisten kärsimysten päättämiseen?
On tullut tavaksi otsikoida näistä kysymyksistä käytävää keskustelua käsitteellä eutanasia. Tähän ilmaisuun liittyy paljon sekaannusta. Sanan alkuperäinen ja kirjaimellinen merkitys on ”hyvä kuolema”. Nykyisin sanaa käytetään kahdessa huomattavasti toisistaan poikkeavassa merkityksessä. Usein eutanasialla viitataan ”armomurhaan” tai potilaan elämän tahalliseen päättämiseen, jonka tavoitteena on kuoleman tuskallisuudelta välttyminen tai potilaan omaisten tai yhteiskunnan taakan helpottaminen. (Tällöin on kyseessä niin kutsuttu aktiivinen eutanasia.) Eutanasia-sanaa käytetään kuitenkin seitsemännen päivän adventistien näkemyksen mukaan silloin epäasianmukaisesti, kun sitä käytetään sellaisista hoitotoimenpiteistä kieltäytymisestä tai luopumisesta, jotka keinotekoisesti pidentävät ihmiselämää. Tämä tietyistä hoitotoimenpiteistä pidättyminen sallii ihmisen kuolla luonnollisesti. (Tällöin on kyseessä niin kutsuttu passiivinen eutanasia.) Seitsemännen päivän adventistien mukaan se, että potilaan annetaan edellä mainitulla tavalla kuolla sellaisten hoitotoimenpiteiden rajoittamisen seurauksena, jotka ainoastaan pidentävät kärsimyksiä ja siirtävät kuoleman hetkeä, on moraalisesti eri laatuista kuin sellaisten toimenpiteiden käyttö, joiden ensisijaisena tavoitteena on elämän suoranainen päättäminen.
Seitsemännen päivän adventistit pyrkivät puhumaan elämän loppuun liittyvistä eettisistä kysymyksistä tavoilla, jotka ilmentävät heidän uskoaan Jumalaan elämän Luojana ja Lunastajana ja tavoilla, jotka osoittavat, miten Jumalan armo on tehnyt heidät kykeneviksi lähimmäisenrakkauden tekoihin. Seitsemännen päivän adventistit julistavat, että Jumala on luonut ihmiselämän, joka on suuri, suojelemisen ja säilyttämisen arvoinen lahja (1. Moos. 1–2). He julistavat myös lunastusta, Jumalan suurta lahjaa, joka antaa iankaikkisen elämän niille, jotka uskovat (Joh. 3:15; 17:3). Näin he antavat tukensa sille, että nykyaikaisen lääketieteen avulla pidennetään ihmiselämää tässä maailmassa. Tätä valtaa olisi kuitenkin käytettävä myötätuntoisella tavalla, joka ilmentää Jumalan armoa tekemällä kärsimyksen mahdollisimman vähäiseksi. Koska meillä on Jumalan antama lupaus iankaikkisesta elämästä uudeksi luodussa maassa, kristittyjen ei tarvitse kiihkeästi takertua viimeisiin elämän jäänteisiin tässä maailmassa. Ei ole myöskään välttämätöntä ottaa vastaan tai tarjota kaikkia mahdollisia hoitomuotoja, jotka vain pidentävät kuolemisprosessia.
Koska seitsemännen päivän adventistit ovat sitoutuneet huolehtimaan ihmisen koko persoonasta, he kantavat huolta sekä kuolevan fyysisestä, emotionaalisesta että hengellisestä hoidosta. Tätä tavoitetta varten he pitävät esillä seuraavia Raamattuun pohjautuvia periaatteita:
1. Henkilö, joka lähestyy elämänsä loppua ja kykenee ymmärtämään asian, on oikeutettu tietämään totuuden tilastaan, hoitovaihtoehdoista ja niiden mahdollisista tuloksista. Totuutta ei tulisi salata, vaan se tulisi esittää kristillisellä rakkaudella ja potilaan henkilökohtaiset ja kulttuuriset olosuhteet huomioiden (Ef. 4:15).
2. Jumala on antanut ihmisille valinnan vapauden ja pyytää heitä käyttämään vapauttaan vastuullisesti. Seitsemännen päivän adventistit uskovat, että tämä vapaus ulottuu koskemaan lääketieteellistä hoitoa. Etsittyään jumalallista johdatusta ja mietittyään asiaa niiden kannalta, joihin ratkaisulla saattaa olla vaikutusta (Room. 14:7), sekä kysyttyään lääkärin arviota tulisi henkilön, joka on kykenevä ratkaisun tekoon, päättää haluaako ottaa vastaan vai torjua elämää pidentäviä hoitotoimenpiteitä. Tällaisia henkilöitä ei tulisi pakottaa alistumaan hoitoon, jota he eivät halua ottaa vastaan.
3. Jumalan suunnitelman mukaista on, että ihmiset saavat huolenpitoa perheessä ja uskonyhteisössä. Ihmiselämää koskevat ratkaisut voidaan parhaiten tehdä terveitten perhesuhteiden vallitessa sen jälkeen, kun on kysytty lääkärin arviota (1. Moos. 2:18; Mark. 10:6–9; 2. Moos. 20:12; Ef. 5–6). Mikäli kuoleva henkilö on kykenemätön antamaan suostumusta tai ilmaisemaan toiveitaan hoitotoimenpiteiden suhteen, tulisi kuolemassa olevan henkilön valitseman ihmisen tehdä kyseessä oleva ratkaisu. Jos ketään ei ole valittu, tulisi jonkun kuolevalle läheisen ihmisen tehdä päätös. Poikkeuksellisia olosuhteita lukuun ottamatta lääketieteen tai lakitieteen ammattilaisten tulisi jättää kuolevan henkilön hoitotoimenpiteitä koskeva ratkaisu hänelle läheisimmän ihmisen tehtäväksi. Asiaa koskevat toiveet tai ratkaisut olisi parasta ilmaista kirjallisesti ja niiden tulisi olla sopusoinnussa voimassa olevien lain vaatimusten kanssa.
4. Kristillinen rakkaus on käytännöllistä ja vastuullista (Room. 13:8–10; 1. Kor. 13; Jaak. 1:27; 2:14–17). Sellainen rakkaus ei kiellä uskoa eikä vaadi meitä suorittamaan tai ottamaan vastaan hoitotoimenpiteitä, joiden aiheuttamat taakat olisivat suurempia kuin mahdollinen hyöty. Esimerkiksi: Mikäli hoito ainoastaan pitäisi yllä kehon toimintoja ilman, että olisi toivoa potilaan tajunnan palaamisesta, se on hyödytöntä ja voidaan hyvällä omallatunnolla jättää antamatta tai keskeyttää. Samalla tavoin elämää pidentävät hoitotoimenpiteet voidaan hylätä tai lopettaa, mikäli ne vain lisäävät potilaan kärsimyksiä ja tarpeettomasti pidentävät kuolemisprosessia. Kaikkien suoritettavien toimenpiteiden tulisi olla sopusoinnussa laillisten valtuuksien kanssa.
5. Vaikka kristillinen rakkaus saattaa johtaa sellaisten hoitotoimenpiteiden antamatta jättämiseen tai keskeyttämiseen, jotka vain lisäävät kärsimystä tai pidentävät kuolemista, seitsemännen päivän adventistit eivät toteuta ”armomurhia” eivätkä avusta itsemurhia (1. Moos. 9:5, 6; 2. Moos. 20:13; 23:7). He vastustavat aktiivista eutanasiaa, kärsivän tai kuolevan ihmisen elämän tarkoituksellista päättämistä.
6. Kristillinen myötätunto vaatii kärsimyksen lievittämistä (Matt. 25:34–40; Luuk. 10:29–37). Kuolevien hoidossa on kristillinen velvollisuus lievittää kipua, tuskaa ja kärsimystä niin paljon kuin suinkin mahdollista, aktiivinen eutanasia poissuljettuna. Kun on ilmeistä, etteivät hoitotoimenpiteet paranna potilasta, ensisijaiseksi tavoitteeksi tulisi nousta kärsimysten poistaminen.
7. Raamatullinen oikeudenmukaisuuden periaate edellyttää, että suojattomien ja alistettujen tarpeille on annettava tavallista suurempaa huomiota (Ps. 82:3–4: Sananl. 24:11, 12; Jes. 1:1–18; Miika 6:8; Luuk. 1:52–54). Kuolevien turvattomasta tilanteesta johtuen on pidettävä erityisen hyvin huolta sen varmistamisesta, että heitä kohdellaan kunnioittaen heidän ihmisarvoaan ja ilman epäoikeudenmukaista syrjintää. Kuolevien hoidon tulisi lähteä heidän hengellisistä ja hoidollisista tarpeistaan ja heidän ilmaisemistaan toiveista eikä käsityksistä heidän sosiaalisesta arvostaan (Jaak. 2:1–9).
Pyrkiessään soveltamaan näitä periaatteita seitsemännen päivän adventistit saavat toivoa ja rohkaisua siitä tosiasiasta, että Jumala vastaa lastensa rukouksiin ja on kykenevä toimimaan ihmeellisellä tavalla heidän hyvinvointinsa hyväksi (Ps. 103:1–5; Jaak. 5:13–16). Jeesuksen esimerkkiä seuraten he myös rukoilevat, että Jumalan tahto tapahtuisi kaikessa (Matt. 26:39). He luottavat siihen, että voivat pyytää Jumalan voimaa avukseen huolehtiessaan kärsivien ja kuolevien ihmisten fyysisistä ja hengellisistä tarpeista. He tietävät, että Jumalan armo riittää tekemään heidät kykeneviksi kestämään koettelemuksia (Ps. 50:14, 15). He uskovat, että ikuinen elämä kaikille niille, jotka uskovat Jeesukseen, on varma Jumalan rakkauden riemuvoitossa.